Sikiötorvesta doppleriin, viikatteesta robottileikkuriin, mittapöydästä laserkeilaukseen. Poimimme eri koulutuksistamme laitteita ja välineitä, joiden kehityksessä on tapahtunut huikea kehitys.
Teksti: Jaana Siljamäki Kuvat: HAMK
Puutarhatalous: Viikate/robottiruohonleikkuri
Lepaan puutarha-alan opetuksen yli satavuotinen historia on dokumentoitu myös erilaisin työvälinein museoon, Lepaan viinitilan vintille. Antiikkista kalua on jos jonkinlaista, mutta ainoastaan yksi niistä on korvattu tänä päivänä täysin automatisoidulla versiolla: ruohonleikkuri. Sen kohdalla on nimittäin kuljettu monivaiheinen matka viikatteesta Husqvarna Automower 550:aan eli robottileikkuriin.
Nurmikoiden leikkuussa viikate oli tosiaan ennen tärkein työkalu. Vähitellen lisääntyi koneiden, joko käsin työnnettävien tai motorisoitujen leikkureiden, käyttö. Pienet työnnettävät vaakatasoleikkurit syrjäyttivät tasaisilla nurmialueilla viikatteen viimeistään 1960-luvulla.
Koska puutarha-alan koulutus alkoi Lepaalla vuonna 1910, on koulutuksessa käytetty koko laajaa skaalaa erilaisia leikkureita. Puutarhuri, opiskelijoiden työnohjaajana toimivan Anne Asumaniemen mukaan työkalut näyttelevät koulutuksessa edelleenkin merkittävää roolia, ja niiden määrä on oikeastaan vain kasvanut.
”Ennen tehtiin samalla lapiolla, kuokalla tai haravalla useampi työvaihe, sillä työkalut olivat seppien käsityötä ja arvokkaitakin investointeja. Nyt on joka työvaiheeseen omanlaisensa väline.”
Asumaniemi tietää myös kertoa, että sepät tekivät työkalujen varsia jopa käyttäjän kämmenenjälkiin sopiviksi, tai niihin saatettiin kaivertaa käyttäjänsä nimi.
Robottiruohonleikkuri on ollut Lepaalla kolme kesää. Opiskelijat ovat opetelleet myös sen käyttöä ja huoltamista.
Ruohonleikkurista on siis tullut ainoa työväline, joka tekee varsinaisen työn ilman ihmistä. Ehkäpä juuri siksi se on inhimillistetty. Asumaniemi sanoo Husqvarnan edustajan kertoneen, että robottileikkurit lähes poikkeuksetta nimetään. Nillle jopa myydään erikseen tarroja, jotka esittävät silmiä.
”Täällä meillä se on Herra Ruttunen.”
Hoitotyö: Sikiötorvi/Doppler
Vielä 1950–60-luvuilla vauvan sydänääniä kuulosteltiin metallisella sikiötorvella eli sikiöstetoskoopilla. Sen käyttöidea on yksinkertainen: torvi asetetaan äidin vatsan päälle ja kuuntelijan korva toiseen päähän. Torvesta ei saa pitää kädellä kiinni, jotta äänet kuuluvat puhtaasti.
”Siihen aikaan ei kuunneltu vain pulssia, vaan tehtiin muutakin hyvinvointianalyysia sikiöstä, esimerkiksi soinnuton ääni saattoi kertoa uneliaasta vauvasta. Mitään tieteellistä näyttöä analyysille ei ollut”, lehtori Kaisa Seppälä kertoo.
Sikiöstetoskoopin keksi synnytyslääkäri Adolphe Pinard vuonna 1895 ja se valmistettiin ilmeisesti alun perin puusta. Vielä nykyisinkin sikiötorvia käytetään kehittyvissä maissa.
Myös kätilön työtä 32 vuotta tehnyt Seppälä muistaa käyttäneensä torvea itsekin joskus alkuaikoina, mutta se alkoi pikkuhiljaa korvautua sähköisellä laitteella eli dopplerilla. Sitä tarkempia laitteita ovat kardiotokografi eli KTG, jolla voi sikiön sykkeen lisäksi seurata kohdun supistelua, tai sikiön mahdollista ahdinkotilaa ennakoiva STAN-elektrokardiogrammi.
Sikiötorvi on Hämeenlinnan korkeakoulukeskuksessa vitriinissä ja se on terveydenhoitajaopiskelijoille lähinnä enää kuriositeetti menneestä. Viimeistään neuvolaharjoittelussa doppler tulee tutuksi.
Sähkö- ja automaatiotekniikka: Pyrometri/lämpökamera
Mistä tietää, milloin hehkuvan kuuman esineen lämpötila on sopiva toimenpiteitä varten? Tällaista tietoa tarvitaan esimerkiksi lasinpuhalluksessa tai valimoilla. Vielä 1960-luvulla lämpötilan sai pyrometrilla. Patterikäyttöisessä pyrometrissa, jollainen löytyy edelleen HAMKin Valkeakosken kampukselta, on hehkulanka, jonka väri yritetään säätää samanlaiseksi kuin mitattavalla kohteella. Laitteessa on asteikko, jossa viisari liikkuu näyttämään lämpötilaa. Hehkulangan väriä tiirataan laitteessa olevan objektiivin läpi.
Idea on siis se, että tulikuuman esineen lämpötilan saa etäisyyden päästä täsmäyttämällä langan värin kohteen väriin. Paljon on toisin sanoen mittaajan tulkinnasta kiinni.
”1970-luvulla, jolloin sähkö- ja automaatiotekniikan opetus täällä silloisessa Valkeakosken teknillisessä koulussa lähti käyntiin, alkoi pyrometri korvautua lasersäteellä varustetulla mittarilla. Se toimi sähköllä ja yksinkertaisti lämpötilan mittaamista aika tavalla”, sähkö- ja automaatiotekniikan koulutuspäällikkö Antti Aimo kertoo.
Viimeiset kuutisen vuotta koulutuksessa on kuitenkin opetettu tätäkin edistyneemmän mittauslaitteen, eli lämpökameran, toimintaa. Se ottaa videokuvaa mitattavasta kohteesta ja lämpötilan saa viemällä hiiren kohteen päälle. Kun pyrometrilla pystyttiin mittaamaan vain hehkuvien materiaalien lämpötilaa, ilmoittaa lämpökamera lukemat kylmemmistäkin kohteista. Ammattikäyttöön tarkoitetulla lämpömittarilla on hintaa jopa 6000 euroa.
”Jopa kännykkään saa kuitenkin nykyään jonkinlaisen version lämpökamerasta. Sillä voi sitten mitata esimerkiksi lämpövuotoa rakennuksista”, Aimo kuvaa.
Maaseutuelinkeinot: kyntöaura/traktori+neliteräinen kääntöaura
Mustialassa oltiin 1850-luvulla kehityksen kärjessä. Skotlannista saaduilla opeilla valmistettiin omia, yhden hevosen vedettäviä puuvartisia kääntöauroja.
”Kääntöaura mullisti maanviljelyn, sillä sen avulla saatiin muokattua viljelymaata ja edistettyä karjankasvatusta”, maaseutuelinkeinojen koulutuspäällikkö Jukka Korhonen kertoo.
Kukin maamiesopiskelija teki opinnoissaan itse oman auransa. Rautaosat saatiin Högforsin tehtaalta. Opiskelija vei valmistuttuaan auransa kotiin ja jakoi siellä osaamistaan koko kylälle.
Tänä päivänä hevosen tilalla on 150-hevosvoimainen traktori ja yksisiipisen auran paikalla on hydraulisesti säädettävä neliteräinen kääntöaura. Työ on tehokasta, mutta kyntämistä pitäisi itse asiassa pyrkiä vähentämään, koska se kasvattaa maanviljelyn hiilijalanjälkeä.
”Asia ei ole silti ihan yksinkertainen. Kyntämällä saa vähennettyä rikkakasvien määrä, kun siemenet painuvat syvemmälle maahan. Luomuviljelyssä se on tärkeää, kun torjunta-aineiden käyttö on hyvin rajallista”, Korhonen kertoo.
Metsätalous: Mittapöytä/laserkeilaus
Maastosta tarvitaan kartta. Metsätalouden koulutuksen alusta eli 1860-luvulta aina 1920-luvulle saakka se tarkoitti sitä, että maastoon mentiin puinen, kolmijalkainen mittapöytä kainalossa ja sen päällä olevaa diopterimittaa tiiraillen alettiin piirtää aluetta erilaisten kiintopisteiden avulla paperille. Itse ”laite” on keksitty jo 1600-luvulla.
Hämeen ammattikorkeakoulun Evon kampuksella luokasta löytyy edelleen yli satavuotias mittapöytä, jolla on itse asiassa piirretty myös Evon ensimmäiset kartat. Pöytää tosin on jouduttu tuunaamaan uudella kannella.
Metsätalouden lehtori Risto Viitalan mukaan mittapöydällä tehtiin ”absoluuttisen tarkkoja” karttoja.
”Digitoin aikoinaan Evon vanhoja karttoja. Vein ne paikkatietojärjestelmään ja tipautin nykyisten karttojen päälle. Ne napsahtivat ihan paikalleen”, Viitala kertoo.
Koulutuksen alussa mittapöydällä oli oleellinen rooli, sillä metsänhoitajan koulutus alkoi karttojen tekemisellä, kun sellaisia ei ollut. Tiluskartat eli pelto- ja metsäkartat kaikkialla Suomessa, ja maailmallakin, saatiin hyvin tehtyä mittapöydän avulla. Sittemmin kartat ovat lähinnä tarkentuneet erilaisin tekniikoin kuten ilmakuvauksella, satelliittikuvilla ja tämän päivän lasertekniikalla, joka antaa tarkan tiedon maaston pinnanmuodoista.
Kampusten museot
Evo: Museoaitassa on metsätalouteen liittyvää esineistöä aina 1900-luvun alusta. Evon koulutus perustettiin jo 1862, mutta vanhempaa esineistöä siirrettiin 1908 Helsinkiin Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon, kun ylin metsäopetus siirtyi sen alaisuuteen. Avoinna tarpeen mukaan kiinnostuneille. Nähtävillä on hyvä valikoima mm. eri aikakausien moottorisahoja.
Lepaa: Puutarhaliitto ja Lepaan puutarhaoppilaitos perustivat museon 1975. Nykyisin museota ylläpitää Suomen Puutarhaperinne ry. Ammattimaiseen puutarhatuotantoon, viheralaan, puutarhaharrastukseen ja alan kotimaiseen koulutukseen liittyvää aineistoa. Ilmainen sisäänpääsy. Aukioloajat: www.hami.fi/viinitila/#puutarhamuseo
Mustiala: Vuonna 1935 rakennetussa maataloushistoriallisessa museossa on esillä koneita, laitteita ja esineitä ajalta, jolloin työt tehtiin käsin, härillä tai hevosilla. Museoesineiden aikakausi päättyy 1950-luvulle. Avoinna erikseen sopimalla.
Huom! Huomioithan poikkeusajan vaikutukset aukioloaikoihin.
