Perinteisesti Mustialaan hakeutuvat mielletään opiskelijoiksi, joilla on kotona tai lähipiirissä maatila, jonne sitten valmistuttuaan työllistyy. Mutta poikkeuksiakin on! Ella Honka-aho on Helsingin tyttöjä – ja hakeutui Mustialaan vailla minkäänlaista maatalousalan kokemusta.
Olen Ella Honka-aho, 20-vuotias maatalousalan opiskelija Helsingistä – olen asunut siellä koko ikäni. Ennen HAMIa opiskelin Perhon liiketalousopistossa, koska ysiluokalla se oli ala, joka minua kiinnosti. Yläasteen opo ehkäpä vähän myös ohjaili minua siihen suuntaan. Minulla oli unelmia lukion suhteen, kun ei siinä vaiheessa ehkä ollut niin kirkkaana mielessä se ammatillinen koulutus, mutta olen todella kiitollinen, että Perhoon tuli haettua. Käsillä tekeminen on minun oppimistapani eikä kirjasta lukeminen. Olin kaksoistutkintoluokalla, mutta en kirjoittanut ylioppilaaksi – juuri siitä syystä, että lukio ei ollut minun juttuni. Valmistuin Perhosta keväällä 2021.
Mustialaan päädyin erinäisten sattumusten kautta. Olin pienenä todennut äidilleni, että en tule ikinä työskentelemään maatalousalalla, koska siellä on kovia ääniä ja ties mitä, se ei ole minun alani. Olinkin sitä mieltä aika pitkään. Mutta 5-6 vuotta sitten jotain tapahtui. Äitini on yrittäjä ja tekee töitä eräälle maatalousalan yhdistykselle. Olen välillä ollut hänen mukanaan valokuvaamassa, koska olen harrastanut valokuvausta ala-asteikäisestä asti. ja Vähitellen huomasin ajattelevani, että naudat ovat itseasiassa aika kivoja ja mielenkiintoisia. Se jäi siitä sitten jotenkin kytemään, ja jossain vaiheessa tulivat koneet mukaan: minua alkoivat hirveästi kiinnostaa traktorit ja niihin liittyvät maatalouskoneet. Olimme Jyväskylässä maatalousmessuilla syksyllä 2018, ja kun varsinaiset työt saimme tehtyä, menimme kiertämään messuja. Olin kuin Liisa Ihmemaassa: ihailin vain kaikkia koneita, enkä olisi halunnut lähteä sieltä pois! Se oli hyvin outoa, koska minulla ei sellaista tunnetta ollut ennen ollut. Ja enhän minä edes tiennyt mitä ne kaikki laitteet olivat! Minusta ne vaan olivat tosi hienoja. Paluumatkalla tunnustin äidille, että jos en olisi päässyt Perhoon niin en olisi mennyt muualle, vaan olisin hakenut Mustialaan. Sinä päivänä jotakin oli tapahtunut, jotakin, mikä sytytti liekin, se ei enää vain kytenyt, vaan se leimahti ja siitä päivästä se on vaan kasvanut ja kasvanut.
Kesällä 2020 olimme kuvaamassa yhdellä tilalla emolehmiä. Äitini oli ottanut minusta ja lehmistä salaa kuvan ja lähetti sen kummitädilleni, joka on maatalousyrittäjä. Hän vastasi heti, että Ella Mustialaan ehdottomasti, se on paras vaihtoehto. Ja siinä sitten päätin, että vuoden päästä elokuussa olen HAMIssa opiskelemassa. Ja niin minä olinkin! Otin HAMIsta ennakolta paljon selvää ja kävin tutustumassa täällä Mustialassa helmikuussa; minulle pidettiin yksityinen tutustumiskierros koronan takia, se oli tosi laaja ja hyvä kierros. Sen jälkeen hetken mietin ja jätin hakemuksen, ja olin tosi innoissani. En ole pitkään aikaan odottanut mitään postia niin paljon kuin viestiä HAMIsta, pääsenkö opiskelemaan vai en. Pelasin aika upporikasta ja rutiköyhää, enkä hakenut muualle. Jos en olisi päässyt, suunnitelmani olisivat menneet täysin uusiksi. Minua jännitti todella paljon, ja kun lopulta sain kuulla päässeeni sisään, olin ihan onnessani, se oli hyvä päivä – ja hymy oli herkässä.
Lähdin alalle ihan nollista. En ollut siis koskaan ajanut traktoria. Toki olen käynyt maatiloilla, mutten ole niillä ikinä tehnyt mitään maatilan töitä. Olen täysin kaupunkilainen ja asun ihan Helsingin ytimessä. Useimmilla luokkakavereillani on enemmän kokemusta alalta ja tottahan kokemattomuuteni näkyy arjessa, mutta en ole ottanut asiaa niin, että ”joudun” tekemään enemmän töitä kuin muut. Toki välillä on ärsyttänyt, kun jotakin asiaa joutuu enemmän harjoittelemaan, mutta se on yleensä ollut vain hetkittäistä turhautumista. Jälkikäteen aina ymmärtää, miksi jotakin asiaa harjoiteltiin. Ja voisin harjoitella enemmänkin. Jos minulla olisi jokin paikka, missä voisin käydä viikonloppuisin harjoittelemassa, niin minähän kävisin.
Meitä on aika iso luokka. Usein ne, jotka jo osaavat perusasiat, tekevät jotain muuta, ja me, jotka emme vielä niin hyvin osaa, harjoittelemme lisää. Tilanne elää vahvasti, ja meillä on erilaisiatehtäviä taitojen kehittymisen mukaan . Luokkakavereilta saa myös hyvin apua. Esim. ensimmäisiä kertoja traktorilla ajaessa osaavampia luokkalaisia tuli mukaan hyttiin neuvomaan – ja henkiseksi tueksi. Siinä myös ryhmähenki kehittyi samalla hyvin. Tottakai opettajat ovat myös neuvoneet.
Opiskelu on tähän asti vastannut odotuksia, ja olen edelleen sitä mieltä, että olen oikealla alalla, vaikka tietysti välillä on ärsyttänytkin jokin juttu. Esimerkiksi peräkärryn peruuttaminen on uutta, kun sitä ei ole ennen tehnyt. Joskus se on mennyt vähän tunteisiin, kun se ei sujunutkaan niin kuin olin ajatellut. Mutta siinäkin oli se osaavampi kaveri onneksi mukana, jolta sai hyviä vinkkejä.
Huonoina hetkinä olen miettinyt, miksi olen täällä, mutta ei palo tätä alaa kohtaan ole mihinkään kadonnut. Muutaman kerran olen keskustellut itseni kanssa ja päättänyt etten luovuta, sillä tämä on se asia, jolle sydämeni sykkii.
Tulevaisuuden haaveena olisi oma tila, haluaisin jonain päivänä olla tilan emäntä. Erityisesti emolehmäpuoli kiinnostaa minua. Nähtäväksi jäisi, hyödyntäisinkö ravintola-alan koulutustani siinä ohella: olisiko mukana mahdollisesti matkailua tms. Mutta eläimet ovat kyllä se ykkösjuttu.
Tulevalla työelämäjaksolla haluaisin työskennellä emolehmätilalla, ja pyrin etsimään ensi kesäksi sellaisen paikan. Vähän jännittää, kuinka saan paikan, kun ei ole aiempaa kokemusta. Mutta asenteesta tämä ei kiinni jää, teen töitä ja olen innokas oppimaan; oppimaanhan tänne on tultu!
Olen myös miettinyt VÄYLÄ-opintoja eli oikotietä AMK-opintoihin ja opiskelua agrologiksi. Haluan pitää kaikki ovet avoinna matkalla kohti unelmiani. Mottoni on tällä hetkellä, että katson minne tie vie.
Uusille hakijoille voisin sanoa vinkiksi, että olkaa rohkeita ja hakekaa ennakkoluulottomasti opiskelemaan maatalousalaa Mustialaan! Tottahan kaikki uusi aina jännittää; en tuntenut täältä ketään, ala oli uusi, joten kyllä minulla kesti sopeutua. Olen kuitenkin sopeutunut ja alan olla jopa niin maaseutuihminen, että Helsingin ruuhkat ärsyttävät nykyään. Mutta suosittelen hakemaan ja katsomaan vaikka alkuun syyslukukauden verran. Sillä yksikin oppitunti, tietty aihealue voi tehdä sen, että jokin naksahtaa paikoilleen ja sytyttää kipinän liekkiin, etkä sen jälkeen enää mietikään onko tämä se minun juttuni. Parin viikon jälkeen ei pysty sanomaan vielä mitään. Anna alalle mahdollisuus!
Ella Honka-aho
