Sosiaaliohjaajana työskentelevä Tuukka Pajuniemi pelkää koulupudokkaiden määrän kasvua ja suree, että nykypäivän lapset ja nuoret joutuvat yhä enemmän elämään aikuisten todellisuudessa.
Teksti: Jaana Siljamäki Kuva: Tuukka Pajuniemi
Tuukka Pajuniemellä on aitiopaikka havainnoida nuorten hyvinvointia meneillään olevana poikkeusaikana. Hän on työskennellyt pari vuotta sosiaaliohjaajana Hämeenlinnan kaupungin psykososiaalisen tuen palveluissa, Topparissa. Sen asiakkaat ovat 5–9-luokkalaisia nuoria, joilla on psyykkisiä ja/tai sosiaalisia vaikeuksia.
Pajuniemi kertoo, että poikkeustila ei ole Topparissa näkynyt vielä asiakasmäärän kasvuna. Työ on jossain määrin jopa rauhoittunut, sillä työmäärää pystyy nyt säätelemään esimerkiksi ryhmätapaamisten jäätyä pois tartuntariskin vuoksi. Joissain perheissä tilanne kuitenkin on kärjistynyt.
”Se on vaatinut työskentelyn tiivistämistä. Työskentelemme tilanteesta riippuen enemmän tai vähemmän asiakkaan perheen kanssa kokonaisuutena, joten joskus pahan olon viestiä saattaa tulla niin nuorelta, äidiltä kuin isältäkin.”
Pelko koulupudokkaista
Pajuniemi sanoo, että häntä mietityttää kovasti tuleva syksy. Siksi hän tiivistäisi verkostoyhteistyötä nuorten kanssa työskentelevien toimijoiden parissa mahdollisimman paljon. Tähän verkostoon kuuluu muun muassa oppilashuolto ja erityissairaanhoidosta nuorisopsykiatrian poliklinikka.
”Koulupudokkaiden riskiryhmä on olemassa ja on mahdollista, että se kasvaa. Miten ne, joilla on ollut opiskelumotivaatio kateissa ennen pandemiaakin, pystyvät palaamaan koulunpenkille kuukausien tauon jälkeen?”
Toisaalta hän on havainnut sosiaalista ahdistusta kokevien ja/tai koulukiusattujen helpottuneen siitä, että kouluun ei tarvitse mennä. Lisäksi on marginaalinen ryhmä sellaisia, joita etäopiskelu on uuvuttanut esimerkiksi liiallisen täydellisyydentavoittelun vuoksi.
Verkko vapauttaakin
Nuorten kanssa työskentelyssä korostuu luovien ratkaisujen merkitys. Vapautuneen ilmapiirin luominen ei aina ole helppoa, etenkään kun on tarkoitus käydä läpi mieltä kuormittavia asioita. Tapaamisia voidaan järjestää nuoren toiveen mukaan esimerkiksi Topparin toimistolla, kahviloissa tai koululla. Koronaepidemian aiheuttamana poikkeusaikana on käyty ahkerasti kävelyllä ja tapaamisia on järjestetty myös verkossa.
”On ollut mukavaa huomata, että jotkut yleensä hiljaisemmat nuoret ovat alkaneet loistaa eri tavoin, kun saavat kommunikoida ruudun välityksellä.”
Moniammatillisessa tiimissä työskentelee sekä terveydenhuollon että sosiaalialan ammattilaisia.
”Tiimi on aivan loistava ja minulla on esimies, joka luottaa ja antaa vapauksia toteuttaa nuorten kanssa tehtävää työtä omien vahvuuksieni mukaan.”
Eettinen herätys
Pajuniemellä on kokemuksia päinvastaisestakin. Ennen alan opintoihin hakeutumista hän työskenteli paikassa, jossa hän koki olevan isoja ilmapiirin ja johtamiseen liittyviä ongelmia.
“Se sai miettimään, miten sellaisessa työyhteisössä voidaan edes auttaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevia.”
Kokemus sai hänet lähes hylkäämään ajatuksen alalle hakeutumisesta, mutta asia jäi vaivaamaan. Päästyään HAMKin sosionomikoulutukseen hän kirjoitti sosiaalialan ammattietiikkaa pohtivan esseen heti opintojensa aluksi. Siitä lähtien inhimillisen, yhteisöllisen ja eettisesti kestävän työilmapiirin luominen on kiinnostanut häntä. HAMKista valmistumisen jälkeen hän hakeutui Vaasan yliopistoon opiskelemaan alaa vielä hallintotieteellisestä näkökulmasta.
”Sosiaali- ja terveysala kiinnostaa minua niin paljon, että haluaisin opiskella vaikka tohtoriksi asti. Haluan olla osaltani muodostamassa uudenlaista kulttuuria sosiaalialan työyhteisöihin.”
Lyhentynyt lapsuus
Pajuniemi itse on ydinperheen kasvatti Tammelasta, maatilalta, jossa hän sanoo eläneensä turvallisen lapsuuden ja nuoruuden.
”Olen nyt 24-vuotias, ja tällä hetkellä asiakkaani on tyypillisesti noin 14-vuotias. Tuntuu, että itse elin ihan eri maailmassa tuon ikäisenä. Herkistyn, kun mietin lapsuutta ennen ja tänään.”
Pajuniemi viittaa nopeaan tekniseen kehitykseen ja tietynlaisen yhteisöllisyyden katoamiseen. Nuoret ja melkein lapsetkin, elävät internetin kautta samaa todellisuutta kuin aikuiset.
”He näkevät ja joutuvat käsittelemään niin paljon sellaista, mitä ei tarvitsisi. Netti on tuonut myös sen, että ihmiset ovat tosi ilkeitä toisilleen. Liian monen pitää päästä sanomaan viimeinen sana.”
Pajuniemi toivoisi aikojen olevan armollisempia. Sellainen hän olisi itselleenkin, jos olisi nyt ensimmäistä päivää sosiaalialan töissä.
”Kaikkea ei tarvitse tietää, eikä ole noloa kysyä. Asiakkaallekin voi sanoa ääneen, että olen vasta aloittanut. Sanoisin itselleni, että chillaa. Kohta tulee pöydän täydeltä hommia, mutta lähdetään selvittämään.”
Tuukka Pajuniemi
s. 1995 Forssassa, asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Tammelassa.
Sosionomi Hämeen ammattikorkeakoulusta, opiskelee sosiaali- ja terveyshallintotiedettä Vaasan yliopistossa.
Sosiaaliohjaaja Hämeenlinnan kaupungin psykososiaalisen tuen palveluissa, nuorten tukipalvelu Topparissa.
Asuu Hämeenlinnassa. ”Ostin vuodenvaihteessa asunnon. Haluan tehdä töitä myös ulkomailla, mutta toistaiseksi minun on hyvä olla Hämeenlinnassa.”
Harrastaa ilmailua, valokuvausta, musiikkia.
