Mielenterveyden häiriöt ovat olleet 2000-luvulla suurin syy työkyvyttömyyseläkkeelle jäämiseen, ja masennus on niistä yleisin yksittäinen syy. Kynnys mielen sairauksista puhumiseen on silti korkea. Viestinnän lehtori Hanna-Kaisa Sulonen tietää olevansa rohkea puhuessaan omasta masennuksestaan.
Hanna-Kaisa Sulonen ei koskaan halunnut opettajaksi. Hän pääsi Tampereen yliopistoon lukemaan suomen kieltä, vaihtoi pääaineekseen informaatiotutkimuksen ja kiinnostui lopulta tiedotusopista. Informaatiotutkimuksen töitä hän ei ole tehnyt päivääkään, ja journalistinen työkokemuskin jäi lopulta yhteen harjoitteluun, kun sattuma toi hänet kymmenen vuotta sitten viestinnän opettajaksi Hämeen ammattikorkeakouluun. Hänellä ei ollut opettajan pätevyyttä eikä osaamista.
Mielikuva työn aloituksesta on meille monelle tuttu: heitettiin kylmään veteen ja katsottiin, osaako uida.
”Olin täysin kokematon enkä tiennyt, mitä minulta odotettiin.”
Sulonen alkoi oireilla unihäiriöillä heti ensimmäisenä työvuonna ja kävi hakemassa lääkäriltä nukahtamislääkkeet. Vuosia ehti kuitenkin kulua ennen ensimmäistä masennusdiagnoosia.
Tunnollisen tekijän on vaikeaa sanoa ei
Keväällä 2015 Sulonen sai monien määräaikaisten työsuhteiden jälkeen neuvoteltua itselleen vakituisen sopimuksen. Se oli kuluttava prosessi. Samaan aikaan työkuorma oli kasvanut raskaaksi ja yksityiselämässäkin oli ongelmia.
Liikunta on ollut Hanna-Kaisa Suloselle aina tärkeää. Hän juoksee, maastopyöräilee ja käy kuntosalilla.
Syksyllä hän huomasi, ettei hänen tehnyt mieli liikkua.
”Se oli varoitusmerkki.”
Pian Sulosella todettiin keskivaikea masennus ja hän jäi sairauslomalle. Hän makasi sohvalla ja tuijotti kattoon. Vähitellen olo kohentui ja hän palasi töihin.
”Paluu oli täysin hallitsematon. Sama tahti jatkui heti. Tässä työssä on todella helppoa palaa loppuun.”
Työpäivät olivat pitkiä ja venyivät helposti viikonloppuihin. Opetustuntien päätyttyä pöydällä odotti tarkastusta parinkymmenen opinnäytetyön pino.
”Työntekijän pitäisi osata itse sanoa, ettei jaksa, mutta tunnollisena tekijänä on vaikeaa sanoa ei. Silloin väsyy, ja kun on tarpeeksi väsynyt, ei enää huomaa omaa tilaansa. Suorittaa vain, ja toivoo, ettei putoaisi oravanpyörästä.”
Oikea lääkitys palautti värit maailmaan
Vuoden 2017 alussa Sulonen avasi kotona tietokoneensa aloittaakseen etätyöpäivän. Hän ei kyennyt tekemään mitään, itki vain ja tuijotti tyhjää näyttöä.
Hän peruutti opetuksensa seuraavalta päivältä, mutta tajusi pian, ettei olo sillä kohene. Hän hakeutui työterveyslääkärille ja sai sairauslomaa. Nyt diagnoosi oli jo vaikea masennus.
Pari kuukautta hän makasi taas sohvalla kattoa tuijottaen, kunnes tajusi, että tällä kertaa se ei riitä. Hän pyysi lääkettä.
Sopivan mielialalääkityksen etsiminen kesti aikansa, mutta kun se lopulta löytyi, olo oli kuin uudestisyntyneellä.
”Värit palasivat maailmaan. Liikunnan ilokin löytyi taas.”
Neljän kuukauden sairausloman jälkeen paluu töihin suunniteltiin huolella, mistä Sulonen on kiitollinen esimiehelleen.
”Tutustuin työhön uudelleen pikku hiljaa. Kuormitusta hallittiin tarkasti. Työnkuvaani rajattiin.”
Ei masentuvaa tyyppiä
Hanna-Kaisa Sulonen kertoo olevansa onnellisempi kuin koskaan. Masennuksen uusiutumisen riski on olemassa, mutta hän ei ajattele sitä aktiivisesti. Hän ei tarvitse lääkitystä, ja viime vuoden lopulla hän lopetti myös yli kolme vuotta kestäneen psykoterapian.
Hän tietää nyt, että työ on vain työtä. Sen oppiminen on kestänyt aika kauan.
Nykyinen työ on kuitenkin mielekästä ja merkityksellistä, ja hän pystyy itse vaikuttamaan sen määrään ja laatuun. Hän nauttii opettamisesta ja viihtyy hyvin ammattikorkeakoulumaailmassa.
”Täällä on työelämä koko ajan mukana. Opiskelijoille on turha yrittää myydä teoriaa, ellei sitä saa kytkettyä käytäntöön. Jos yhtymäkohta puuttuu, opiskelijoilta tulee nopeasti palautetta”, hän kertoo.
Palautetta on tullut myös kollegoilta, joille Sulonen on puhunut masennuksestaan avoimesti. Reaktio on usein ollut hämmästys: miten sinä kaikista ihmisistä voit masentua?
Sulonen tietää, ettei hän ole ihmisten mielestä sellainen tyyppi, joka masentuu. Siitä huolimatta hän on sairastunut eikä hän pelkää kertoa siitä muille.
”Mielenterveysongelmat ovat sairauksia siinä missä selkäkivutkin. Miksemme uskalla puhua niistä?”
Maria Lassila-Merisalo
