Pieni tarina siitä, kuinka ruoho olikin samanväristä aidan molemmin puolin ja veräjä meinasi jäädä jumiin.
Kissa pyörii hermostuneena jaloissa. Se haluaa ulos neljännen kerran tunnin sisään. Kupissa ei ollutkaan mitään erityisiä herkkuja. Tiedän tunteen.
Kun vuosi ja yhdeksän kuukautta sitten jäin edellisen työnantajani päätöksestä kotiin yhdentoista vuoden yhtäjaksoisen palveluksen ja melkein parinkymmenen työelämässä vietetyn hektisen vuoden jälkeen ajattelin, että vihdoinkin! Minulla olisi aikaa tehdä kaikki ne asiat joista olen uneksinut ja haaveillut kun olin päässyt kotiin, laittanut ruoat valvonut lasten läksyt ja käynyt levolle. Ajattelin, että nautin tästä uudesta tilanteesta kaikessa rauhassa, menen toki uudelleen töihin, sitten joskus.
Ja teinhän minä. Kävin koulutuksissa ja aloitin parikin vanhaa harrastusta uudelleen, mutta silti, jotain puuttui. Olihan se kivaa, että oli aikaa ja sai tehdä mitä kulloinkin huvitti mutta ei se sellaista ollut, kun olin ajatellut. Olin kuin tuo kissa kupilla joka luulee haistavansa herkun, mutta huomaa että sitä tavallistahan se vain olikin.
Aikani asiaa pohdittuani oivalsin, että tarvitsen päivittäisen maisemanvaihdoksen, keskustelukumppanit ja aivojumpan jonka työelämä voi tarjota. Aloin siis taas hakea töitä. Ajattelin sen olevan helppoa, sen kun vain ilmoitan, että olisin taas käytettävissä. Ennenkin minua oli töihin enemmänkin kysytty, hakea ei ole juurikaan tarvinnut. Vaan ajat olivat yhdessätoista vuodessa muuttuneet. Enää ei kukaan juuri perään kysellyt. Lähetin hakemuksen toisensa perään ja turhauduin, Ihmettelin, pelästyin. Enkö enää kelpaa? Enkö enää ehkä koskaan saa töitä? Mikä minussa on vikana? Työelämäkonsultin mielestä ei mikään. Ammatillinen profiilini on erinomainen, työhakemukset täydellisiä. Haastatteluharjoitukset sujuvia.
Kiitos. Kehut tuntuivat mukavilta, mutta pienestä kritiikistä olisi ollut enemmän apua.
Välttyäkseni loppuelämän uralta ammattimaisena työhakemusten kirjoittajana, päätin että jos en kelpaa työnantajille, voin ainakin kouluttautua, sillä Suomi on ilmaisen koulutuksen luvattu maa. Opiskelijaa ei pätkätyöläisyyskään niin haittaa, päinvastoin.
Mikä siis minua kiinnostaa? Pystyin keksimään heti parikymmentä asiaa. Mikä ei kiinnosta? Pystyin keksimään kaksi asiaa. Kokeilin toista lähestymistapaa. Etsin kaikki avoimet tekniset toimihenkilöiden työpaikat ja katson, keitä työelämä eniten kaipaa. Sieltä se lähti ajatus muotoutumaan.
Entäs nyt? Sain opiskelupaikan. Aikatauluja, ajatusten- ja maisemanvaihdoksia siis taas riittää. Mutta opiskelun myötä muutuin taas myös kiinnostavaksi työntekijäksi. Odotettavissa on kiinnostava työ ja mukavantuntuinen työyhteisö. Vähän kyllä hirvittää. Kauanko mahtaa kestää, että alan taas haaveilla ajasta, jolloin ei aamuisin ole mitään erityistä kiirettä.
