Keskiaika kiinnostaa ihmisiä vuosi toisensa jälkeen, ja Suomessakin järjestetään erilaisia renessanssitapahtumia joka puolella maata. Tammelan Nuorisoseura Aura järjestää vuosittain mennyttä muistelevan Hakkapeliittatapahtumansa Mustialan kartanon historiaa huokuvassa ympäristössä. Kävimme aistimassa 1600-luvun tunnelmaa elokuun ensimmäisenä sunnuntaina.
Yleensä saavun Mustialaan koulupäivänä tai työn merkeissä, ja pihamaalla näen joitakin kanssaopiskelijoita, ehkä opettajan tai pari. Tänään koko kampus kuhisee kesäpäivästä nauttivia ihmisiä vauvasta vaariin. Parkkeeraan autoni liikenteenohjaajien viitoittamana ja suuntaan hämmästyttävään väenpaljouteen. Vanhan kuninkaankartanon pihalle on noussut keskiaikainen markkinatori. Ilmassa leijuu salaperäinen savu, jostakin kuuluu alasimen kalke ja pellaviin pukeutuneet lapset suihkivat luontevasti 2020-luvun kansalaisten joukossa. Hurjan oloinen esiintyjä kallokoristeisine sauvoineen ja synkkine kaapuineen viihdyttää ohikulkijoita ja kypäräpäiset Hakkapeliitat pitävät taukoa sahtikolpakkojen äärellä. Aatelisten läsnäoloa ei voi olla huomaamatta: toisin kuin luonnollisiin sävyihin sonnustautuneet rahvaat, parempi väki on pukeutunut kirkkaisiin väreihin ja paksuihin, samettisiin kankaisiin. Kerrostetut mekot ja eksoottiset sulkakoristeet ovat entisaikojen Pradaa ja Chanelia.
Kuljen syvemmälle vehreään puistoon ja näen käsityöläisiä taiteensa äärellä: seppä lämmittää rautaa ahjossa, jonka liekkiä pieni poika polkee kuumemmaksi. Tien toisella puolella kolme kuitunyöriä on venytetty puisten telineiden väliin ja pienellä työkalulla ne punoutuvat paksuksi köydeksi silmänräpäyksessä. Paikallinen Birgitan Paja on saanut parhaan kojun palkinnon eikä suotta: käsintehty keramiikka eri muodoissaan ja väreissään aiheuttaa kuhinasta päätellen paljon ihailua. Myös ruuantaitajilla pitää kiirettä: torilla on useiden makeis-, kahvi- ja ruokakojujen lisäksi keskiaikainen pitopöytä, joka notkuu savikulhoja ja juomakannuja.
”Alta pois!” kajahtaa äkäinen karjahdus takaapäin. Haahuiluni keskeyttävät kolme nopeasti lähestyvää suomenhevosta kypäräpäisine ratsastajineen. Loikkaan pois polulta ja teen tilaa hakkapeliitoille. Hevosille on puettu vanhan ajan varusteet ja niiden satuloissa roikkuvat miekat. Ratsastajatkin ovat kuin aikakoneesta tupsahtaneita. Hakkapeliitat etenevät vieri vieressä ja pysähtyvät lopulta väkijoukon reunalle. Todistan jälleen ilmiön, johon olen törmännyt monesti ennenkin: ihmiset eivät voi vastustaa hevosia. Kaikki näköetäisyydellä olijat pysähtyvät ja jäävät kuin naulittuina seuraamaan ratsukkoja. Aikuiset ja lapset vaeltavat transsinomaisesti lähemmäs, rohkeimmat ojentavat kätensä ratsujen nuuhkittavaksi (hieman pelottavista ratsastajista huolimatta.) Kaikki haluavat valokuvan hevosista.
Hakkapeliitat jatkavat lopulta matkaansa ja minä käyskentelen kierrokseni loppuun. Pohdin sitä, miten suuri vaikutus hevosen läsnäololla on paikan tai tapahtuman tunnelmaan. Hevosella on paikkansa matkailun päätähtenä, mutta sen taika tehoaa myös sivuroolista käsin. Teatraaliset ratsukot keskiaikamarkkinoilla, laiduntavat suomenhevoset B&B-maatilan pihapiirissä tai oluttynnyrikuorman ravintolaan vetävät työhevoset eivät ehkä ole matkan syy ja tarkoitus, mutta ne tekevät yleisön ja asiakkaan kokemuksesta elävämmän ja syvemmän, koska niiden olemus herättää meissä tunteita. Ihminen on tunteva olento, joka ajattelee — ei toisin päin. Hevosten luomat ”vibat ja fiilikset” ovat epämääräisyydestään huolimatta matkailuyrittäjälle arvokasta pääomaa. Hakkapeliittatapahtuman yleisö ei tullut paikalle vain hevosten takia, mutta hevosten takia he muistavat kokemuksen aina.
Teksti ja kuvat: Johanna Äähälä
