Muistan hyvin HAMKin Biotalouden tutkimusyksikön tiimipalaverin puolitoista vuotta sitten, kun idea paalien merkitsemisestä paukahti tajuntaani. Oli joulunalusaika, jota palaverin päätyttyä juhlistimme yhteisellä liikuntatunnilla, kun tutkimusjohtaja oli kutsunut meidät astangajoogaan. Niin olin tohkeissani ja uuden idean vallassa, että pariinkin kertaan gepsin ohjeista huolimatta ajoin ohi muutamastakin tienhaarasta. Missä viivyit, muut kyselivät, kun saavuin joogapaikkaan vartin myöhässä.
Olin siinä puolituntisen aikana ehtinyt ideaani ajatella jo moneen kertaan, pohtia onko järkeä vai ei, leimataanko vähäjärkiseksi ym. Toisaalta päässäni pyöri myös menestystarina: ”miksi tätä ei ole aiemmin keksitty”. No kuinka merkintä sitten toteutetaan? Ensimmäisenä mieleen tuli qr-koodi, joka vie nettisivuille, tai iät ajat käytössä ollut viivakoodi, varma ja luotettava, toimii kuin kaupan kassa. Mutta eihän kumpikaan näy lumen alta tai jääkerroksen läpi. Mutta onhan niitä, mitä ne nyt on, siruja, RFID-tunnisteita. Onkohan ne kalliita ja mitenkähän niiden luku onnistuu esim. jollain laitteella.
Mutta se pääajatus, se oli kirkkaana mielessä. Paalaimen lisävaruste tunnistaa jokaisessa paalissa olevan sirun, yksilöllisen numeron ja liittää tähän sirunumeroon juuri tämän kyseisen paalin tiedot; päivämäärän, kellonajan, lämpötilan, ilman kosteuden ja muun paalaimen antureilta tulevan datan. Laitteessa oleva GPS viestittää paalin keruureitin ja pudotuspaikan. Jos paalaimessa on vaaka ja kuiva-aineanturi, päästään paalikohtaisiin ja lohkokohtaisiin kuiva-ainesatoihin. Päivämäärän ja GPS tiedon perusteella saadaan rehun sulavuusarvo, D-arvo. Niin, ja kaikkein tärkein, paalin numero tietoineen lähetetään palvelimelle eli pilveen, josta tieto on heti kohta nähtävissä esim. kännykällä. Ja tietenkin jokainen paali voidaan lukulaitteella jälkeenpäin lukea ja ruudulle ilmestyy paalin tiedot.
Mutta mitä tämä kaikki tulee maksamaan? Maatalouden ahdingon ja arjen tuntien tämäkään ei saisi maksaa juuri mitään, mutta vaikka järjestelmä olisi ilmainen, se jää käyttämättä ellei siitä tule selvää taloudellista hyötyä, kustannussäästöä tai muuta. Ja erityisesti järjestelmän tulee olla helppo ja automaattinen, rukkaset kädessä operoitava. Ja sellainen, että pirtissä voidaan melkeinpä suorana lähetyksenä seurata, että paljonko niitä paaleja tulee ja mikä niiden rehuarvo on. Voidaan unohtaa ruutupaperit ja muut.
On kulunut vajaa vuosi siitä kun idea digipaalista syntyi ja meillä on alkanut kolmivuotinen digipaali –projekti, kiitos maa- ja metsätalousministeriön innovaatiorahoituksen (EIP-AGRI)!
Alun pelot idean liiasta lennokkuudesta ovat saaneet väistyä, kun varsinkin nuorempien viljelijöiden piireissä ajatus digipaalista on otettu vastaan erittäin myönteisesti. Innovaatioryhmään kuuluu myös kolme hämäläistä maitotilaa, jotka tekevät ja käyttävät yli 10 000 paalia vuodessa. Näin saamme realistista ja käytännönläheistä palautetta ja kehittämisideoita siitä, minkälainen laitteiston pitää olla, paljonko se saa maksaa ja kuinka sen pitää toimia. Myös paalausurakoitsijoiden pakeilla on oltu ja saatu palautetta ja kannustusta asiaan. Luonnonvarakeskus Luke on projektissa mukana maatalousteknologian asiantuntemuksellaan ja varmistaa, että yhteensopivuus olemassaoleviin käytänteisiin varmistuu. Vielä tämän suven aikana päästään digipaalaamaan. Hämäläisellä pellolta alkaa kuulua piippausta kuin kaupan kassalta ikään. Ehkä uusi luontoääni Suomen suvessa. Ja taas uusi rehupaali syntyi!
Jooga on tehokas työasioiden tarkoituksellinen unohtamismenetelmä, mutta tällä kertaa digipaali vei voiton. No joo, tunsin kyllä olevani rentoutunut joogatuokion jälkeen ja erityisesti omaavani seuraavana päivänä lihaksia, joita en tiennyt minulla olevankaan. Ehkä vielä toisenkin kerran palaan joogatupaan, kun reittikin on nyt tiedossa.
Tervetuloa seuraamaan digipaalihanketta! Mielellämme vastaamme kysymyksiinne, joita voi esittää esimerkiksi näitä blogeja kommentoimalla.
Kirjoittaja Ilpo Pölönen
Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Digipaali-hankkeen blogissa 2.8.2018
