Meneillään olevan lukuvuoden aikana olen Opeke-hankkeen puitteissa saanut mahdollisuuden vierailla useissa ammatillista koulutusta tarjoavissa oppilaitoksissa. Tarkoituksena on ollut opettajaopiskelijan osaamisen kehittäminen erityisesti henkilökohtaisten tavoitteiden ja opettajan työn opinnollistamisen kautta sekä opettajaopiskelijan osaamisen tunnistaminen. Useimmiten mukana on koko ajan ollut myös opettajaopiskelijalle oppilaitoksessa nimetty kokenut opettaja, mentori.
Päätarkoituksen ohessa on tietenkin käyty runsaasti yleisemmällä tasolla liikkuneita keskusteluja niin edellä mainittujen osallisten kuin muidenkin oppilaitoksissa toimivien henkilöiden kanssa. Esille on noussut monia asioita. Kuten elämässä yleensäkin, mukana on niin myönteisiä kuin kielteisiäkin kuvauksia ammatillisen koulutuksen nykytilasta. Olisi turhaa hyssyttelyä esittää ainoastaan myönteisiä asioita ja kertoa, kuinka kivaa meillä kaikilla on. Toisaalta ei pidä myöskään lähteä mukaan äänekkäiden valittajien kuoroon, koska on selvää, että kritisoitavaa on aina ja toiset meistä keskittyvät mielellään näkemään vain kehittämistä vaativat asiat.
Yksi selvästi havaittavissa oleva haaste on pula pätevistä opettajista erityisesti tekniikan ja liikenteen alalla. Erityisesti tämä tuntuu pääkaupunkiseudulla. Oman, vuonna 2002 alkaneen opettajankouluttajakokemukseni aikana, tämä on ollut säännöllisesti esillä. Sitä on usein selitetty sillä, että nousukaudella insinöörit löytävät paremmin palkattuja töitä elinkeinoelämästä. Laskukaudella tilanne helpottuu, kun kaikille tekniikan ja liikenteen ammattilaisille ei löydy muita töitä, niin pyrky ammatillisen opettajan tehtäviin lisääntyy. Mielenkiintoista nähdä, mikä vaikutus mahdollisesti piankin alkavalla laskusuhdanteella tällä kertaa on.
Runsas vuosi sitten voimaan astuneeseen uuteen ammatillisen koulutuksen lainsäädäntöön liittyvä niin kutsuttu ammatillisen koulutuksen reformi herättää monenlaisia ajatuksia. Yhdessä opiskelijan kanssa laadittava henkilökohtainen suunnitelma eli ”hoksaaminen” puhuttaa paljon niin kokeneita opettajia kuin kokemattomampiakin. Havaintojeni perusteella toivon, että aihetta lähestyttäisiin opiskelijan oppiminen ja sen suunnittelu edellä. Vaarana tuntuu joskus olevan se, että prosessissa tärkeintä on tietojen syöttäminen opiskelijahallinto-ohjelmaan ja näin tyydyttää byrokratian minimivaatimukset. Toivon tietysti olevana täysin hakoteillä.
Osaamisen tunnistaminen on osa nykyaikaisen ammattiopettajan työtä. Se on myös edellä kuvatun henkilökohtaistamisen perusta. Sen päälle opiskelija kehittää osaamistaan esimerkiksi opiskelun ja työn tavoitteellisen opinnollistamisen avulla. Kaikki tämä muuttaa ja on jo muuttanut ammatillisen opettajan arviointiin sekä opetuksen ja ohjauksen suunnitteluun ja toteutukseen liittyviä osaamisvaatimuksia.
Oppimisympäristökeskustelussa entistä enemmän painottuu oppimisen kaikkiallinen luonne. Eri yhteyksissä tapahtunut oppiminen konkretisoituu osaamisena, jonka hankkimistavat vaihtelevat. Erityisesti aikuisten osaaminen on voinut kehittyä paitsi monenlaisissa työtehtävissä, myös monipuolisissa harrastuksissa tai muissa vapaa-ajan aktiviteeteissa.
Opiskelijoistani suurin osa tekee pääosan opettajan työstään työsalissa, joka on perinteinen ja hyvä ammatillisen koulutuksen oppimisympäristö. Yleensä siellä päästään hyvin työelämää vastaaviin olosuhteisiin ja työprosesseihin voidaan harjaantua ilman työelämälle usein niin tyypillistä kiirettä. Työsalien oheen on syntynyt myös monenlaisia simulaattoreita, joiden avulla opiskelijat pääsevät niin ikään harjaantumaan todellisuutta vastaaviin työtehtäviin kiireettömästi. Itsekin olen päässyt ohjaamaan rekka-autoa käännöksessä ja parkkeeraamisessa sekä nostamaan lentokoneen ilmaan, lentämään ja laskeutumaan. Samalla opin arvostamaan näiden ammattien edellyttämää osaamista entistäkin korkeammalle. Kiitos näistä kokemuksista asianosaisille.
Julkisuudessa eniten keskustelua on syntynyt työpaikalla tapahtuvan koulutuksen järjestämisestä. Myös minun kuulteni oppilaitoksissa asiasta on keskusteltu. Nähdäkseni asia nähdään enemmän myönteisenä kuin kielteisenä. Tarjoaahan se oppimiselle täysin autenttisen ympäristön. Suurimmat haasteet liittyvät käsittääkseni yhtäältä ohjauksen resursointiin ja toisaalta työpaikkaohjaajien asianmukaiseen koulutukseen. Yhteiskunnan ja koulutuksen järjestäjän pitäisi varmistaa asettamiensa tavoitteiden saavuttaminen riittävällä resursoinnilla. Tärkeintä olisi, että eri osapuolten yhteistyöllä ammatillisille opiskelijoille voitaisiin taata mahdollisimman laadukkaat olosuhteet tavoitteiden mukaiselle oppimiselle ja sitä kautta korkealaatuista osaamista niin yksilön, yhteisön kuin kansakunnankin tasolla.