Suometsätalous ja peltoviljely perustuvat maan vesitalouden järjestelyyn, mikä usein tarkoittaa kuivatusta ojittamalla. Suomessa on viljelypinta-alaa noin 2,3 miljoonaa hehtaaria sekä metsätalouden käytössä soita ja alun perin veden vaivaamia metsämaita noin 5,7 miljoonaa hehtaaria (Kuva 1). Koko tällä pinta-alalla alueet ovat vähintään kertaalleen ojitettuja.
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 110 vuotta siitä, kun soilla ja vedenvaivaamilla metsämailla puuston kasvua alettiin parantamaan kaivamalla ojia. Järjestelmällinen metsäojitus alkoi aluksi valtion mailla Suomessa. Toimintaa käynnistämään palkattiin kaksi suonkuivausmetsänhoitajaa. Mallia otettiin tutustumismatkalla naapurimaahan Ruotsiin, jossa metsäojitusta oli harrastettu jo lukuisia vuosia aiemmin. Firmojen mailla ojitusinnostus alkoi lähes samoihin aikoihin. Kului tasan kaksikymmentä vuotta, ennen kuin yksityismailla metsäojitustoiminta käynnistyi. Vuonna 1928 eduskunnassa hyväksytty ensimmäinen metsänparannuslaki herätti soiden ja vesiperäisten metsämaiden ojitusinnostuksen. Vuoteen 1950 mennessä yksityismailla toteutettiinkin ojituksia runsaan 200 000 hehtaarin alalla. Valtion mailla ojituksia oli vuosisadan alusta 1930-luvun lopulle toteutettu yli 150 000 hehtaaria. Määrä on kunnioitettava, semminkin, kun kaikki ojat kaivettiin lapiotyönä.
Metsäojitustoiminta koneellistui 1950 -luvun puolivälin jälkeen, kun kehitettiin katerpillarin vetämä oja-aura. Työsaavutukset moninkertaistuivat lapiokaivuun verrattuna. Suuri osa metsäojituksista on kuitenkin toteutettu 1960-80 luvuilla traktorikaivurin kehittymisen jälkeen.
Pellonraivauksen valtakausi osuu sodanjälkeiseen aikaan, kun koko maa haluttiin pitää asuttuna uutta peltoa raivaamalla. Samaan ajankohtaan ajoittuvat myös mittavat viljelysvaltaojien kaivutyöt. Suomessa on salaojitettu peltoja suunnitelmallisesti ja tieteelliseen pohjaan perustuen noin sadan vuoden ajan. Kuitenkin pääosa pelloista on salaojitettu 1970-80 luvulla.
Heti metsäojitustoiminnan alusta lähtien peruslähtökohtana oli jatkuva työntekijöiden perehdyttäminen ja koulutus ojituksen hyvään suunnitteluun ja toteutukseen. Samoin maanomistajien neuvontaa pidettiin tärkeänä. Niin yksityismailla kuin valtion ja yhtiön maillakin suometsätalous on aina perustunut vankkaan suotutkimukseen. Suometsien tutkimustoiminta on tästä syystä ollut lähellä käytännön toimintaa.
Ojaverkko heikkenee iän myötä.
Metsäojaverkostoa on perattu ja täydennetty ns. uudisojituksen yhteydessä 1950-luvulta lähtien ja varsinaisena työlajina systemaattisemmin 1980-luvun lopulta lähtien. Ojaverkkoa ei myöskään ole alun perin suunniteltu esimerkiksi vesiensuojelun kannalta nykyisten odotusten mukaisesti. Viljelys valtaojiakin on perattu, mutta todennäköisesti vuosien varrella toteutettu kuivatusten peruskorjausmäärä ei ole ollut riittävä estämään kuivatusjärjestelmän kunnon heikkenemistä. Vanhojen salaojien täydennys- ja uusintaojitustarve on suuri. Lähes 600 000 ha peltoa on yhä avo-ojissa.
Metsäojien kunnon kehityksestä on 1950-luvulta lähtien tehty lukuisia selvityksiä. Professori Heikuraisen 1950-luvun lopulla tekemä laaja selvitys ojien kunnon heikkenemisestä sai aikaan sen, että uudisojituksen yhteydessä voitiin ojia jossakin määrin kunnostaa metsänparannusvaroin. Muun muassa Silverin ja Joensuun 2005 Lounais-Suomessa tekemän inventoinnin perusteella todettiin, että myös kunnostetut ojat voivat umpeutua varsin nopeasti. Kasvillisuus ja muut tukokset täyttivät ojia 20-30 senttimetriä kymmenessä vuodessa. Joensuun, Vuollekosken ja Kauppilan selvityksessä vuodelta 2014 vastaava ojien täyttymisnopeus oli noin 30 senttimetriä kahdessakymmenessä vuodessa.
Ojien ulkoinen kunto ei sinänsä välttämättä kerro kaikkea alueen vesitalouden tilasta. Puuston haihduttava vaikutus on aina otettava merkittävänä tekijänä huomioon. Riittävällä haihduttavalla puustolla voidaan merkittävästi viivyttää ojien kunnostamisen tarvetta. Jatkuvaa kasvatusta metsänhoitomenetelmänä onkin tästä syystä pidetty merkittävänä avauksena ojien kunnostustarpeen vaihtoehtona tai viivyttäjänä.
Yhteistoimintaa kannattaa kehittää
Viime aikoina herännyt vilkas keskustelu maa- ja metsätalouden kuormitusvaikutuksista lisää tarvetta kehittää jatkuvasti vesiensuojelumenetelmiä. Tärkeätä on, että maa- ja metsätaloudessa tehdään tiivistä yhteistyötä vesistöjen kunnon säilymiseksi. Yhteistoiminnan merkitystä korostaa erityisesti se, että molempien elinkeinojen yhteydessä kyse on paljolti merkittävästä osaajapulasta. Alalle koulutettua työvoimaa on niukasti tarjolla. Tämä johtuu siitä, että sekä maa- että metsätalouden eri aseteiden koulutusohjelmissa kuivatustekniikan opetusta ei ole enää systemaattisesti annettu. Alalle ei ole enää voinut erikoistua. Viime aikoina virinnyt ojaisännöintikoulutustoiminta on erittäin positiivinen merkki siitä, että asian ongelman merkitykseen on herätty.
Toisena merkittävänä toimintaa ylläpitävänä tekijänä ovat urakoitsijat. Kuivatustoimintaan erikoistuneiden urakoitsijoiden määrä erityisesti metsäpuolella on vähentynyt viime vuosina merkittävästi. Jäljellä olevat yrittäjät ikääntyvät. Heikoin tilanne on Etelä-Suomessa. Nuoria yrittäjiä pitäisi saada innostumaan alalle. Tämä tarkoittaa sitä, että alan oppilaitoksissa tulisi panostaa myös kaivinkoneen kuljettajan maa- ja metsätalouden kuivatusalan yrittäjäkoulutukseen. Samoin on tarvetta panostaa urakoitsijoiden jatkuvaan työssäoppimiseen siten, ettei koulutus aiheuta kohtuuttomia kustannuksia.
Maa- ja metsätalouden kuivatukseen liittyvää yhteistyötä on syytä kehittää myös muulla tavoin. Hyvä esimerkki tästä on yhteistyö valuma-aluetasolla. Samat vedet kulkevat yleensä metsäojista viljelysvaltaojien kautta vesistöön. Tämä tarjoaisi lukuisat mahdollisuudet yhteistoimintaan. Miten saada esimerkiksi samalla valuma-alueella olevat vesiensuojelurakenteet yhteisvoimin niin toimiviksi, että vesiensuojelu aidosti paranee? Nykytekniikan hyödyntäminen suunnitelmien laadinnassa antaa tähän erinomaiset mahdollisuudet, kunhan osaamme käyttää yhteistyön mahdollisuuksia hyväksi.
Samuli Joensuu
Kirjoittaja työskentelee vesiensuojelun johtavana asiantuntijana Tapio Oy:ssä
