Työn tekeminen ja sen jakaminen ovat ihmiselle ominaista toimintaa. Ravinnon ja turvan kaltaisten perustarpeiden lisäksi ja niiden tarjoamalle perustalle ihminen on kehittänyt alati uusia tarpeita. Jos ihminen itsessään ei ymmärtäisikään jotain tarvitsevansa, niin yritykset kyllä huolehtivat siitä, että innovaatio- & kehitystoiminnan tuloksille löytyy myös vastaavia tarpeita, joiden keksimisessä rajana on vain ihmisen oma mielikuvitus. Tarpeita tyydyttäviä hyödykkeitä, niin aineellisia kuin aineettomiakin, tuotetaan monimutkaisissa prosesseissa, joissa keskeisenä tuotantopanoksena on ihmisen henkinen ja fyysinen työ. Tähän tietysti automatisoituminen ja nykyisin nopeasti edistyvä tekoälytutkimus tuovat omat haasteensa, mutta rajaan ne tämän tarkastelun ulkopuolelle.
Esimerkkeinä suhteellisen helposti hahmotettavissa olevasta aineellisista hyödykkeistä voisi nostaa esiin esimerkiksi leivän ja tuolin. Leipomon tärkeimpiä tuotantopanoksia ovat raaka-aineet, koneet ja laitteet, toimitilat sekä työpanokset. Kuluttajan ruokapöytään leipä päätyy useimmiten kaupan kautta, joten tarvitaan myös jakelukanava, jossa siinäkin tarvitaan työpanoksia. Tällaisten kertakulutushyödykkeiden lisäksi käytämme tarpeidemme tyydyttämiseen kestokulutushyödykkeitä, joista siis nostan esimerkiksi tuolin. Voin hankkia sellaisen mittatilaustyönä esimerkiksi puuseppäyritykseltä, jonka tuotantopanokset voidaan ryhmitellä edellä kuvatulla tavalla. Jos kuitenkin haluan ja pystyn tuottamaan itse osan tarvittavista työpanoksista, voin hankkia tuolini IKEAsta tai sen kaltaiselta kilpailijalta. Tällöin puuseppäyrityksen rooli on lähinnä sopeutua jakelukanavan määrittämiin ehtoihin.
Aineettomista hyödykkeistä suhteellisen helposti hahmotettavissa lienevät esim. parturi- kampaamopalvelut. Niiden tuottamiseen tarvitaan yksinkertaisimmillaan jokin työväline (sakset) ja työpanos. Usein toki mukana on muitakin työvälineitä ja toimitilat. Osan tällaisista henkilökohtaisista palveluista tuottavat yritykset, osan tuotannosta huolehtii kokonaan tai osittain yhteiskunta (ei mennä nyt sote-keskusteluun). Palveluhyödykkeitä käyttävät myös toiset yritykset ja muut yhteiskunnassa toimivat yhteisöt.
Edellisessä kappaleessa alettiin päästä jo lähelle sitä, mikä on opettajan rooli yhteiskunnallisessa tuotannossa ja työnjaossa. Opettaja tuottaa aineettomia palveluita ennen kaikkea ajattelun ja vuorovaikutuksen avulla. Hänen työnsä tuloksena syntyy oppimista ja kehittyy osaamista. Asiakaskunnan hahmottaminen ei ole yksiselitteistä. Näkökulmasta riippuen asiakkaana voidaan pitää opiskelijaa, työ- ja yrityselämää tai yhteiskuntaa. Tuotoskaan ei ole yksiselitteinen. Se syntyy osin opettajan työtoiminnan ansiosta, osin siitä riippumatta ja joskus myös ikävä kyllä siitä huolimatta. Tavoitteellisen opetus- ja ohjaustyön tuloksia pyritään mittaamaan esimerkiksi osaamisen arvioinnin avulla. Sen avulla saadaan selville opiskelijan osaamisen taso tietyllä hetkellä. Sitä voidaan myös verrata saman henkilön osalta aiemmin tehtyihin osaamisen tason arviointituloksiin ja erotuksena saadaan esiin opiskelijan kehittyminen. Kaikkien kehittymiseen vaikuttaneiden tekijöiden erittely on kuitenkin jälleen haastavaa.
Ylioppilaskokeet mittaavat lukio-opettajan työn tuloksellisuutta ainakin näin nykyisen ”lööppilehdistön” ja verkkotiedotusvälineiden suorittamien klikkausmittausten aikakaudella. Viime aikoina on yritetty ottaa huomioon myös opiskelijoiden lähtötaso, mikä on hiukan parantanut mittarin luotettavuutta. Ammatillisen koulutuksen osalta uudet rahoitusmallit kannustavat koulutuksen järjestäjiä huolehtimaan opintosuoritusten kertymisestä ja opiskelijoiden valmistumisesta. Jonkin verran kentällä on kuitenkin epäilty kehityksen johtavan uusiin haasteisiin riittävän laatu- ja vaatimustason suhteen. Opettajalla on useimmiten asemavalta päättää opettamansa kokonaisuuden arvosanoista joko yksin tai yhdessä kollegoidensa, opiskelijoiden ja mahdollisten työpaikkaohjaajien kanssa.
Nostan esiin opettajan työn tuottavuuden arviointiin liittyviä haasteita tarkoittamatta kuitenkaan vähätellä opettajan työn merkitystä, päinvastoin. Haluan vain kertoa, että vaikka opettajan työtä on hankalaa, jos ei mahdotonta mitata, on sillä kuitenkin arvonsa. Arvoa voidaan määrittää esimerkiksi opiskelijoiden subjektiivisina kokemuksina. Opiskelija oman oppimisensa arvioitsijana ei välttämättä sekään ole aukoton mittari, mutta voisi kuvitella, että sen avulla kuitenkin päästään suhteellisen lähelle totuutta. Opiskelija- ja muiden sidosryhmäpalautteiden arvo opettajan työn kehittymisessä on siis suuri.
Opettaja ei enää tee työtään yksin. Hän toimii yhteistyössä kollegoidensa, työelämän, moniammatillisten verkostojen, opiskelijoiden ja muiden sidosryhmien kanssa. Opettajan tehtävä on vastata opetuksesta ja ohjauksesta ja tätä kautta hän myös kantaa päävastuun tavoitteellisen oppimisen ja kehityksen tuloksista. Ammatilliset osaamistavoitteet asetetaan ensisijaisesti tutkinnon perusteissa ja koulutuksen järjestäjien opetussuunnitelmissa. Ansiokas toiminta koulutuksen verkostoissa ja niiden monimutkaisissa yhteisöllisissä vuorovaikutusprosesseissa on lopulta keskeinen tekijä opettajan työn tuottavuutta arvioitaessa.
Mikrotaloustieteellisesti tarkastellen tuotantoyksikkö, esimerkiksi koulutuksen järjestäjä, tuottaa osaamista asiakkailleen, joihin viittasin jo aiemmin. Tuotannon aikaansaamiseksi se hankkii tuotantopanoksia, kuten toimitilat, koneita ja laitteita. Ehdottomasti tärkein tuotantopanos myös taloudellisia tunnuslukuja tarkastellen ovat henkilöstön työpanokset. Näistä oppilaitoksen tuotannon luonteen huomioiden ”ydintuotantopanoksiksi” voidaan vielä erikseen nostaa opettajien tuotantopanokset. Näistä syntyy organisaation tuotantoprosessi, joka organisaation talousprosessia kuvaavissa kuvioissa kuvataan yleensä kulkevaksi vasemmalta oikealle. Päinvastaiseen suuntaan kulkee rahaprosessi, jossa asiakkaat, yleisimmin yhteiskunta, maksavat saamistaan palveluista.
Ja koska koulutuksen järjestäjilläkin meno syntyy ennen tuloa, tarvitaan lisäksi rahoitusta, jota yleisimmin hankitaan joko oman tai vieraan pääoman muodossa. Rahoituksen vastapainona taseessa esitetään yleisesti rahat ja muu varallisuus. Vaikeampia arvostuseriä ovat henkilöstön osaamiseen perustuva inhimillinen pääoma ja heidän luomiensa ja ylläpitämiensä verkostojen ja muiden yhteyksien varassa toimiva sosiaalinen pääoma. Ne ovat opettajien ja muun henkilöstön varassa toimivaa omaisuutta, joka on ehdoton edellytys koulutusorganisaation menestykselliselle toiminnalle. Toivottavasti tämä muistetaan muutoinkin kuin juhlapuheissa.
Makrotaloustieteellisesti opettajat osallistuvat panoksellaan bruttokansantuotteen kartuttamiseen. He siis tuottavat lisäarvoa kansakunnalle. Suurin osa opettajien työstä on niin sanottua julkista tuotantoa, jota rahoitetaan pääasiassa verovaroin. Yhä suurempaa osaa tuotannosta voidaan kuitenkin luonnehtia myös markkinatuotannon käsitteillä. Rahaa siis saadaan kysynnän ja tarjonnan lainalaisuuksien varassa toimivilta enemmän tai vähemmän vapailta markkinoilta. Kehityssuunnan jatkuessa myös opettajan työ ja tuotanto kohtaavat suuria muutospaineita. Jo nyt puhutaan paljon yritysmaailmasta saaduilla käsitteillä. Oppilaitosorganisaatiot määrittelevät olemassaolonsa oikeutuksen esimerkiksi kilpailussa menestymisen, visioiden ja niihin tähtäävien strategioiden sekä jo aiemmin esille nostamieni asiakkaiden avulla. Tässä tarkastelussa opettajat jäävät helposti vain tuotannontekijöiksi.
Meidän opettajien tulee pitää huoli siitä, että me olemme myös jatkossa yhteiskunnan ydinprosesseissa avainhenkilöitä. Erityisesti luova ajattelu ja rikastava vuorovaikutus ovat meidän osaamisemme kovaa ydintä. Pidetään itse huoli, että mikään tekoäly ei kykene korvaamaan niitä.