Olen viime aikoina kuunnellut verkkoistunnoissa ja lukenut moodlesta ammatillisten opettajaopiskelijoiden tuotoksia, joissa he kuvaavat omia käsityksiään opettajan työstä ammatillisessa koulutuksessa. Nämä liittyvät heidän opintoihinsa, joten pohdinnat ovat tulleet ”pakotettuina”, eivät opiskelijoiden omasta aloitteesta. Tämä ei tietenkään mitenkään vähennä niiden arvoa, mutta se varmasti vaikuttaa tulokseen, ainakin jossain määrin.
Omasta taustastani haluan mainita, että olen toiminut ammatillisena opettajana 11 vuotta. Vuosina 1990 – 2001 toimin kauppaopettajana Valkeakosken Seudun Kauppaoppilaitoksessa ja myöhemmin Valkeakosken ammattiopistossa. Puolitoista vuotta tein myös opinto-ohjaajan tehtäviä. Aikaahan tuosta on jo vierähtänyt, mutta väitän kuitenkin edelleen osaavani hahmottaa jollain tavoin otsikossa mainitun työn eri ulottuvuuksia. Joissakin asioissa toivottavasti jopa tuolloista paremmin.
Noudattelen seuraavassa oppimistehtävän jäsentelyä, koska toivon tämän tekstin toimivan samalla palautteena omille opiskelijoilleni. Suurelta osin tämä teksti on myös kertausta opiskelijoiden ratkaisuista oppimistehtävään. Tämän artikkelin perimmäinen tarkoitus on osallistua teeman mukaiseen keskusteluun, koska teeman verkkoistunnoissa aika yleensä kului opiskelijoiden esityksissä eikä aikaa keskustelulle yleensä juurikaan jäänyt. Ja toki jatkan mielelläni keskustelua tästäkin eteenpäin.
Ensinnäkin on tärkeää hahmottaa oman työn toimintaympäristö. Fyysinen toimintaympäristö muodostuu luokkatiloista, työsaleista, työpaikoista, työhuoneista, oppi- ja opetusmateriaaleista jne. Työtoiminnan reunaehtoja määrittävät eri lait, asetukset, ohjeet ja muut mahdolliset normit. Ammatillisen opettajan on syytä tuntea ainakin oman koulutusasteensa lainsäädäntö, siis laki ja vastaava asetus. Niissä ei määritellä opettajan työn konkreettisia tehtäviä, mutta ne työtehtävät kyllä määräytyvät näiden normien rajoissa. Asteen verran lähemmäs opettajan konkreettista työtä päästään opetus- ja kulttuuriministeriön ja Opetushallituksen antamien määräysten ja ohjeiden kautta. Ammatillisen peruskoulutuksen ja aikuiskoulutuksen kentässä näistä tärkeimpiä ovat tutkinnon perusteet. Suomessa on laskettu olevan 351 tutkintonimikettä, joten aivan kaikkia ei tarvitse osata, mutta opettamiensa tutkintojen perusteet on kuitenkin syytä hallita perusteellisesti. Ammattikorkeakouluissa vastaavaa tehtävää hoitavat ammattikorkeakoulukohtaiset opetussuunnitelmat. Samalla tavoin ne tulee hallita ainakin opettamiensa tutkintojen osalta hyvin.
Aiempien hallitusten aikana opetus- ja kulttuuriministeriössä laadittiin hallitusohjelman mukaiset kehittämissuunnitelmat (Kesut), jotka Sipilän hallituskaudella on korvattu hallituksen kärkihankkeilla. Näistä ammatillisen opettajan työtehtäviin vaikuttavat erityisesti seuraavat tavoitteet:
- Oppimisympäristöjä on modernisoitu, digitalisaation ja uuden pedagogiikan mahdollisuuksia hyödynnetään oppimisessa.
- Koulutuksen ja työelämän ulkopuolella olevien nuorten määrä on vähentynyt. Koulutuksen keskeyttäneiden määrä on laskenut.
- Koulutuksen ja työelämän välinen vuorovaikutus on lisääntynyt.
- Tutkimus- ja innovaatiotoiminnan laatu ja vaikuttavuus ovat kääntyneet nousuun.
- Koulutuksen ja tutkimuksen kansainvälisyys on lisääntynyt ja koulutusviennin esteet on purettu.
Ammatillisen peruskoulutuksen ja aikuiskoulutuksen parissa näistä eniten keskustelua lienee härättänyt toisen asteen ammatillisen koulutuksen reformiksi nimetty uudistamisprosessi, jonka avulla pyritään vastaamaan tulevaisuuden osaamistarpeisiin. Hankkeen keskiössä ovat opiskelija ja hänen osaamisensa. Tämä lähtökohta heijastelee laajempaakin yhteiskunnallista kehitystrendiä asiakaslähtöisyydestä ja yksilön oikeuksista (joskus myös velvollisuuksista). Tässä melskeessä ikävä kyllä yhteisöllisyys on joutunut maksumiehen rooliin, mutta se on jo toinen juttu. Reformin varmasti puhutuimpiin kohtiin kuuluu nuorten ja aikuisten koulutusten lainsäädännön yhdistäminen. Jatkossa siis ammatillista peruskoulutusta ja ammattitutkintoihin ja erikoisammattitutkintoihin tähtäävää koulutusta säädellään yhdellä lailla ja yhdellä asetuksella. Tässä tunnutaan nähtävän myös uhkakuvia. Itse kuitenkin kuvittelen, että järki voittaa. Teini-ikäisen koulutuksessa tarvitaan jatkossakin erilasta pedagogiikkaa kuin kypsään ikään ehtineiden aikuisten koulutuksessa. Joskus kuitenkin saattaa olla järkevää opettaa näitä henkilöitä samassa ryhmässä mieluummin kuin niin, että ryhmää ei synnyt lainkaan osallistujien vähyyden takia.
Muita opettajan työn kannalta erityisen merkittäviä tavoitteita ja tehtäviä reformissa ovat ainakin järjestajäverkkoa, työpaikalla tapahtuvan oppimisen laajentamista, ammatillisen koulutuksen rahoitusta ja koulutusvientiä koskevat kohdat. Ne vaikuttavat erilaisella painolla eri oppilaitosorganisaatioihin ja niidenkin sisällä eri opettajiin. Jotkut saattavat joutua pelkäämään työpaikkansa olemassa olon puolesta, toiset saattavat pähkäillä oppimisympäristöiksi soveltuvien työpaikkojen löytymisen kanssa. Joku taas saattaa kamppailla eettisten kysymysten kanssa, kun yhtäältä uudessa rahoitusmallissa vaaditaan kovia valmistumistuloksia ja toisaalta laadukasta osaamista ja joku taas haaveilee seikkailuista pitkin maailmaa, kun Suomen hyväksi tunnustettua koulutusta viedään mitä eksoottisimpiin maailmankolkkiin. Nämäkin ovat osa ammatillisen opettajan työtä.
Ammattikorkeakouluopettajia kärkihankkeissa askarruttavat osin samat kysymykset. Näkökulmat voivat kuitenkin poiketa edellä kuvatuista. Tarkoitus olisi sekä nopeuttaa opiskelijoiden siirtymistä työelämään että vahvistaa korkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyötä innovaatioiden kaupallistamiseksi. Työelämään siirtymisen nopeuttaminen edellyttää opettajilta taidokasta ohjausosaamista ja entistäkin nopeampaa reagointia mahdollisiin häiriötekijöihin. Se edellyttää myös uudenlaista osaamista tunnistaa osaamista, mistä päästääkin yhteen opettajan työn ytimeen: opettajan tulee osata arvioida opiskelijan oppimista (ja tukea sitä) ja osaamista.
Toisaalta alueet ja kansakuntakin odottavat perustellusti korkeakouluilta edelläkävijyyttä elinkeinorakenteen kehittymisessä ja taloudellisen toimeliaisuuden veturiutta (voiko tällaista sanaa käyttää? Voi, kun käyttää). Tällöin perinteiset toimintamallit eivät riitä, vaan tarvitaan innovaatioita ja yrittäjyyttä. Opettajien työssä tämä tarkoittaa yrittäjyyskasvatusosaamista. Rahoitusperustahan ammattikorkeakouluissa on muutettu jo aiemmin näitä tavoitteita tukemaan.
Uuden ammatillisen opettajan pääsyä laadukkaan tuottamisen äärelle voidaan nopeuttaa asianmukaisella perehdyttämisellä. Osa oppilaitoksista on laatinut hyvinkin perusteellisia perehdyttämisaineistoja, mistä tietenkin pisteet kaikille näille organisaatioille. Osaamisensa jakamiseen motivoitunutta kollegaa tuskin voi kuitenkaan korvata. Hän tukee ja kannustaa uutta opettajaa ja jakaa paitsi konkreettista faktaa, myös niin sanottua hiljaista tietoa, jota ei voi lukea mistään vaan se on koettava.
Joskus muinoin (silloin kun aloittelin ammatillisen opettajan uraani) ammatillisen koulutuksen laadusta huolehdittiin koulutarkastajien avulla. He tekivät aika ajoin vierailuja ammatillisiin oppilaitoksiin ja laativat niistä tarkastuskertomuksia. se sopi silloseen yhteiskuntaan, jossa toimintojen ohjaus tapahtui ensisijaisesti normien kautta. Nykyisessä yhteiskunnassa halutaan painottaa enemmän kunkin toimintayksikön omaa vastuuta ja niille asetetaankin tulostavoitteet, mutta ei välttämättä kerrota tarkasti (kuten aiemmin), miten niihin päästään. Se jää kunkin yksikön omaan harkintaan. Tällaiseen ohjausjärjestelmään tarkastaminen sopii huonosti, joten nykyää sama asia hoidetaan arviointien ja auditointien kautta. Ammatillista koulutusta arvioivat ensisijaisesti asiakkaat, eli opiskelijat, työelämä ja yhteiskunta. Heidän ”ostopäätöksensä” toimivat markkinatalouden tavoin. Täysin kysynnän ja tarjonnan varassa julkisrahoitteinen ammatillinen koulutus ei Suomessa kuitenkaan toimi. Omia ohjaustarpeitaan varten valtio on perustanut Kansallisen Koulutuksen Arviointikeskus Karvin, joka vastaa opetuksen ja koulutuksen kansallisesta arvioinnista varhaiskasvatuksesta ammatilliseen koulutukseen ja korkeakoulutukseen asti.
Lopuksi haluan todeta, että jokainen on palkkansa ansainnut. Suomalaisessa yhteiskunnassa itse kunkin palkka kuitenkin muodostuu melko monimutkaisten vaiheiden kautta. Niin ammatillisten opettajienkin. Ennen ja osin vielä nykyäänkin palkanmuodostuksen perustana ovat pidetyt lähiopetustunnit, joita tulee pitää tietty tuntimäärä viikossa ansaitakseen palkkataulukossa määritellyn kuukausiansion. Nykyisin ollaan siirrytty ja siirtymässä kokonaistyöaikaan perustuvaan ansioon. Tällöin määritellään joku työaika esimerkiksi viikossa tai lukuvuodessa, jonka perusteella palkka määräytyy. Työnantaja saattaa edellyttää opettajalta työajanseurantaa, mutta onneksi en ainakaan ole kuullut kellokorttien käyttämisestä. Tosin olen kuullut huhuja, että työaikaa voitaisiin ryhtyä seuraamaan esimerkiksi opettajien tietokoneisiin asennettavien jonkinlaisten tunnistimien avulla. Minusta opettajan työ on asiantuntijatyötä, josta iso osa tapahtuu aivoissa joka tapauksessa määritellyn työajan ulkopuolella (unessa, lenkillä, saunassa jne.), jolloin sen määrittäminen, milloin joku on työssä ja milloin ei, tuntuu keinotekoiselta. Tämä on kuitenkin myös monimutkaista työmarkkinapolitiikkaa, josta haluan pysyä erossa.
Discussion6 kommenttia
Elämme mielenkiintoisia aikoja suomalaisen koulutuksen kentällä.
Ammatillisen koulutuksen muutos varmasti haastaa laitoksia, opettajia ja opiskelijoita. Haasteeseen vastaaminen lienee joidenkin opettajien ja opiskeljoiden kohdalla helpompaa kuin toisten.
Näkisin kuitenkin suomalaisen oppimisen ottavan isojakin harppauksia kestävän kehityksen suuntaan siinä mielessä, että oppimisesta tehdään jatkuvaa esikoulusta aina työelämään ja eläkkeeseen saakka.
Ammatillisen koulutuksen näkökulmasta tämä jatkossa tarkoittanee sitä, että opiskelijat ovat peruskoulun jälkeen valmiimpia opiskelemaan ja oppimaan. Näkisin, että on tärkeää opetella nimenomaan oppimiseen liittyviä perustaitoja aikaisessa vaiheessa ja pitkällä aikavälillä. Näin eri opinahjojen on ikään kuin mahdollista puhua samaa kieltä ja esimerkiksi tuiki tärkeiden tietotekniikan käyttämiseen liittyvien perustaitojen opettelussa ei mene aikaa, jonka voi käyttää ammatilliseen kehittymiseen.
Nivelvaiheet ovat tärkeitä. Niihin sisältyy aina suuri putoamisvaara. Yhteinen ”kieli ja kulttuuri” helpottavat varmasti siirtymistä.
Mielenkiintoisia aikoja elämme.
Täytyy hieman kirjoittaa tuosta työnseurannasta. Oman työkokemukseni mukaan kellokortit toimivat aika huonosti monessakin työpaikassa. Oman kokemukseni mukaan, ihmiset jonottavat kellon kohdalla, jos on miinustunteja. Toisaalta plusminuuteista tulee sanomista, jos on tultu liian aikaisin töihin… Omasta mielestäni kellokortit sirtävät fokuksen työn valmistumisesta ajan seurantaan.
Työajan seurantaa on myös exceliin tullut toimistotöissä nakuteltua… Huvittavinta siinä oli se, että itse kirjasin tunnit, kukaan ei niitä seurannut mutta näin täytyi tehdä, koska viranomainen oli näin vaatinut.
Tietyllä tavalla näen kyllä järkevänä markkinatalousvetoisen koulutuksen. Mutta tärkeää on muistaa myös koulutuksen sosiaalinen aspekti. Koulutus ehkäisee syrjäytymistä ja vaikka valmistuisi sellaiseen ammattiin, jossa juuri nyt ei ole töitä. Tulevaisuudesta ei kuitenkaan voi tierää. Toiseksi vanhan tiedon päälle on helpompi oppia uutta, joten opiskelu ei periaatteessa ole koskaa turhaa.
Työnantaja seuraa työtä aina tavalla tai toisella. Ennen vanhaan ja osittain vieläkin työn tärkein määrällinen mittari on aika. Työväenliikkeen yhtenä suurimmista saavutuksista pidetään 8-tuntista työpäivää. Sittemmin se on vähentynyt siitäkin, kunnes nyt sitä taas lisätään 24 tuntia vuodessa. joka tapauksessa aika näyttää olevan edelleen se mittari, jolla työn määrää mitataan. Tämä on kyllä kovastikin ristiriidassa sen kanssa, mitä työ itsessään nykyisin on. Asiantuntijuuteen perustuvaa työtä on hyvin vaikeaa oikeasti mitata ajan myötä. Ilmeisesti parempaakaan tapaa ei kuitenkaan ole tarjolla.
Mielestäni näissä opetusalan uudistuksissa on paljon hyvää takana, vaikka alkuvaiheen ongelmilta ei varmasti voi välttyä. Mutta tämä Heikinkin mainitsema jatkuva oppiminen pitäisi ulottaa myös opettajiin. Tänä syksynä on saatu lukea siitä, että peruskoulun OPS-uudistuksen sisäistämiseen ei ole useissa kunnissa varattu yhtään aikaa. Ja kyseessä on siis opettajan työtä merkittävästi muuttava uudistus, jonka muutosvastarintakin on ollut merkittävää. Uskoisin, että AMK-tasolla tilanne on parempi (esim. suurilla campuksilla opettajat voivat osallistua muuhun tarjontaan tai työelämän kehitysprojektit antavat jonkinlaista ikkunaa työelämään), ammattikoulujen tilannetta en tunne enkä tiedä.
Periaatteessa kaikki mahdollisuudet ammatillisen opettajan työelämäosaamisen ylläpitämiseen ovat olemassa. Oppimista pyritään siirtämään vahvasti työelämään ja se kyllä ”pakottaa” opettajatkin pitämään yllä osaamistaan. Toinen asia sitten on, että varsinkin pitkään opettajan työtä tehneille tulee inhimillinen kynnys, koska se saattaa tuoda esiin hänen osaamattomuuttaan. Viime kädessä minusta kyse on johtamisesta. Kannusteet (kepit ja porkkanat) pitää muotoilla niin, että tällaista viivettä ei pääse syntymään ja työelämäosaamisen ylläpitäminen muodostuisi osaksi ammatillisen opettajan työtoimintaa opettajauran alusta lähtien.