Ammatillinen koulutus on ollut suurten muutosten alla viimeisten vuosien aikana. Sekä reformin että oppivelvollisuuden laajenemiseen liittyviä toimintatapoja juurrutetaan kentällä ja samalla eletään sekä pandemian että Euroopan turvallisuustilanteen näkökulmasta hyvin poikkeuksellisia aikoja. Kansainvälisen PIAAC-tutkimuksen (Malin, A., Sulkunen, S. & Laine, K. 2013) mukaan 11 prosentilla 16–65-vuotiaista aikuisista on suuria puutteita lukutaidossa ja sekä 13 prosentilla suuria vaikeuksia matematiikan perustaidoissa. Myös motivaatio ja opintoihin sitoutuminen näyttäytyvät opiskelutilanteissa ja työelämässä hyvin eri tavoin. Tiina Parviainen kirjoittaa Oppijan oikeus -blogissa (2021) että ”opetushenkilöstöllä on paitsi vastuu, myös mahdollisuus kannatella opiskelijaa opinnoissaan eteenpäin ja luoda omalla luovuudellaan ja taidoilla alustaa niin perustaitojen kuin ammatissa tarvittavienkin taitojen kehittymiseen.” Työkaluja näihin arjen muuttuviin tilanteisiin tarjoavat täydennyskoulutukset.
Tässä kirjoituksessa pohdimme toiminnallisuuden ja tarinoiden merkitystä sekä mahdollisuuksia osana täydennyskoulutusprosessia. Peilaamme ajatuksiamme Reg Revansin (2011) kehittämään Action learning-malliin sekä Maiju Kinossalon (2020) ajatuksiin tarinan voimasta opetuksessa. Revans kiteyttää Action learning-mallinsa keskeisen idean näin: “Paras tapa selvittää omia ongelmia on pyytää apua joltain toiselta, jolla myös on haasteita. Haasteellisessa tilanteessa olevat ihmiset voivat auttaa toinen toisiaan.” Kun siis pyritään löytämään ratkaisuja haasteelliseksi koettuihin tilanteisiin, jotka koskettavat oppilaitoksen tai vaikka perheen jokaista jäsentä, yhteinen prosessi auttaa tuomaan useat erilaiset näkemykset yhteen, nopeuttaa ryhmän oppimista ja ongelmien ratkaisemista.
Lähdimme suunnittelemaan täydennyskoulutusta yhteistyössä kumppanin kanssa. Toiveena oli erilainen toteutus, jossa fyysisesti olisimme luonnossa ja osallistujat saisivat itse vaikuttaa mahdollisimman paljon koulutuksen etenemiseen. Täydennyskoulutuksen teemana oli erityistä tukea opintoihinsa tarvitsevien opiskelijoiden ohjaaminen kohti työelämää ja jatko-opintoja. Koulutus suunniteltiin tarinallisuuden kautta ja se rakentui vahvasti vuorovaikutuksen ja keskustelujen varaan. Maiju Kinossalo kuvaa Tarinan voima opetuksessa -teoksessaan (PS-Kustannus, 2020) sitä, miten tarinallisuudella on useita oppimista edistäviä tekijöitä. ”Tarinat eivät ole vain viihdettä. Tarinoiden voima piilee siinä, että niiden avulla ymmärrämme ja muotoilemme koettua elämää sekä pohdimme mahdollisia tulevaisuudenkuvia. Tarinallinen tapa oppia ja opettaa tietopainotteisia sisältöjä auttaa muotoilemaan niitä merkityksellisiksi kokonaisuuksiksi ja luo syvempiä suhteita opittaviin asioihin. ”
Loimme kolme tarinan alkua, joissa kerrottiin opiskelijan ikä, opiskelutilanne, tuen tarve ja vahvuudet. Koulutukseen osallistujat jatkoivat tarinoita Learning cafe-tyyppisesti kysymysten kautta, esimerkiksi: Millaista tukea opiskelija saa tällä hetkellä opintoihinsa? Millaista tukea hänen tulisi saada? Miten opiskelija valmistautuu ensimmäiselle työelämäjaksolle? Millaista yhteistyötä tehdään ja keiden kanssa? Miten ensimmäinen työssäoppimisjakso sujui? Miten se vaikuttaa opiskelijan työllistymiseen? Millaista uraohjausta opiskelija saa? Lisäksi osallistujilla oli mahdollisuus kuvailla tunteita, joita opiskelijoiden tilanteet heissä herättivät. Alkutilanteen ja kysymysten perusteella syntyi tarinoita, joissa oli haasteita, mutta myös onnistumisia ja yhdessä tekemisen hetkiä, itsetunnon vahvistumista, työyhteisöön kiinnittymistä ja jopa yllättäviä urakäänteitä.
Koulutuksen aluksi puhuimme myös omista opettaja- ja oppimiskokemuksista, sekä hyvässä että pahassa. Keskustelimme siitä, miten nämä kokemukset ovat vaikuttaneet meihin, ja miten ne saattavat vieläkin tulla esille joissakin tilanteissa. Esille nousi näiden kokemusten merkitys omassa työssä opettajana; mitä halutaan välttää ja mitä halutaan hyödyntää. Yksittäisillä opettajan sanomisilla ja lauseilla on suuri merkitys, joka muistetaan vielä vuosikymmentenkin jälkeen, joko moitteina tai kehuina ja kannustuksena.
Toisaalta pysähdyimme koulutuspäivissä useasti myös sen äärelle, että opetustyössä tulee päivittäin vastaan tilanteita, joihin ei ole oikeita vastauksia tai ratkaisuja, eikä asiantuntijuus näissä tilanteissa tarkoita valmiiksi tiedettyä tietoa vaan kykyä oppia. Roolimme kouluttajina rakentui vahvasti kysyjiksi, joka on Action learning -prosessin yksi kulmakivistä. Kysymyksien avulla ohjasimme ryhmää pohtimaan, reflektoimaan ja kuuntelemaan. Ryhmässä rakentui tämän lyhyen koulutuksen aikana luottamuksellinen ja avoin ilmapiiri. Osallistujat jäivät toiveikkaana odottelemaan uusia vastaavia koulutuspäiviä. Ja ehkäpä myös kouluttajat.
Kirjoittajat
Sanna Ryökkynen & Heidi Lindholm
