Teemaan palkokasvien korjuu ja säilöntä liittyy paljon yksityiskohtia erilaisissa tilanteissa. Kyseessä voi olla nurmipalkokasvi tai palkovilja, puhdaskasvusto tai seoskasvusto, säilörehun korjuu tai siemensadon puinti, varastointi kuivattuna tai säilöttynä. Olipa tilanne mikä tahansa, niin kysymys kuuluu: Miten siemensato tai koko kasvuston sato saadaan ruokapöytään tai ruokintapöydälle niin, että määrälliset ja laadulliset ravintoainetappiot ovat mahdollisimman vähäisiä?
Jos korjuu ja säilöntä epäonnistuvat, tuotantopanoksia haaskaantuu ja tuotteen yksikkökustannus suurenee. Ravintoainetappioiden lisäksi huonolaatuinen lopputuote synnyttää lisää ongelmia, jos se käytetään ravintona. Ajan tai vaivan ”säästö” työvaiheissa tai esimerkiksi ”säästö” säilöntäaineessa voi aiheuttaa huomattavia taloudellisia tappioita. Niitä ei aina vaan huomata yhtä hyvin kuin suoria rahamenoja.
Säilörehun korjuun ja säilönnän haasteet ovat monipuolisempia kuin siemensadon puinnin. Palkokasvien rakenteelliset ja kemialliset säilöntäominaisuudet poikkeavat nurmiheinäkasveista. Esikuivatuksessa apilan varsi kuivuu hitaasti ja lehdet ovat herkkiä varisemaan. Palkoviljojen vahva varsi ja palot lisäävät lakoontumis- ja varisemisriskiä ja voivat myös vaikeuttaa rehun esikuivatusta ja tiivistämistä. Lisäksi maakontaminaatioriski on suurempi kuin apilan säilönnässä.
Myös koostumuksen erityispiirteet tekevät palkokasveista vaativampia säilöttäviä kuin nurmiheinäkasvit. Näitä tyyppiominaisuuksia ovat pienempi kuiva-aine- ja sokeripitoisuus sekä voimakkaampi kyky estää pH:n laskua säilönnän aikana (= suuri puskurikapasiteetti) heinäkasveihin verrattuna. Tämä ei tarkoita, että palkokasvisäilörehun laatu olisi yleisesti huonompi kuin heinäkasvirehun. Hyvä säilönnällinen laatu saavutetaan vain eri tavalla tehtäessä rehu palkokasveista kuin heinäkasveista. Palkokasvit tarvitsevat esimerkiksi suuremman happosäilöntäaineen annostuksen kuin heinäkasvit tai toisaalta suuremman kuiva-ainepitoisuuden kuin heinäkasvit käytettäessä maitohappobakteereita säilöntäaineena. Rehuntekijän pitää ymmärtää miten säilöntäaine toimii ja miten toimintavarmuus eroaa eri tilanteissa.
Kasvuston kehitysaste, seoskasvilajien yhteensopivuus, satotaso, niittokorkeus, korjuusää, esikuivatus, säilöntäaineen tyyppi ja annosmäärä, silpun pituus, korjuukone, varastointitapa, syöttövaihe – näistä tekijöistä syntyy rehun määrä, laatu ja tuotantokustannus. Yksittäisen tekijän merkitys voi olla kovin erilainen palkokasville kuin heinäkasville ja erilainen nurmipalkokasville kuin palkoviljalle. Mutta kaikkein tärkein tekijä koko hommassa on rehuntekijä itse ja hänen työnsä laatu. Tarvitaan osaamista, tietoa ja kokonaisuuden hallintaa.
