Kesällä luin virolaisen Jaan Kaplinskin mainion kirjan Sama joki. Kirjan päähenkilö on yliopisto-opiskelija 1960-luvun alun Tartossa. Minulle kirja tarjosi viihteellisten elementtien lisäksi myös aiheen ammatillisiin pohdintoihin. Nostan seuraavassa esiin lähinnä sitaattien avulla minusta pohtimisen arvoisia lähtökohtia opettajien ja opettajaopiskelijoiden pohdittavaksi. Koska lähteenä on kaunokirjallinen teos, tätä ei kuitenkaan ole syytä ottaa liian vakavasti.
Kirjassa opiskelija tapaa kahdenkeskisten keskusteluiden merkeissä kokenutta kollegaa, jota hän nimittää Opettajaksi ja jonka korkeaa sivistystä hän arvostaa suuresti. Päähenkilö erottaa opettajan ja pedagogin roolit mielenkiintoisella tavalla toisistaan, selvästi pedagogia vähätellen. Tämä ilmenee hyvin esimerkiksi seuraavasta sitaatista (s. 61): ”Hän kuunteli miettien, mikä häntä silti häiritsi. Ilmeisesti se, että dosentti ei puhunut heille, vaan luki vain muistiinpanojaan heille ääneen, vältti kaikkea inhimillistä kontaktia, vältti kaskuja, kiinnostavia esimerkkejä – eikä varsinkaan kääntynyt suoraan kenenkään kuulijan puoleen. Hänellä oli oma nimitys tällaisille yliopistonopettajille. Hän kutsui heitä pedagogeiksi. Pedagogi oli jotain aivan muuta kuin opettaja. Pedagogi oli osa koneistoa, joka kasvatti heitä, antoi tietoa, koulutti heistä nuoria spesialisteja. Ilmeisesti sen kaiken piti alkaa epäinhimillistämisestä.”
Minun kokemusmaailmalleni tulkinta on aika vieras. Luulisin, että näin asia on monen muunkin mielestä. Pointtini ei kuitenkaan ole nostaa esiin jonkin tietyn sanan erilaisia merkityksiä eri ajassa ja paikassa. Minusta edellä esitetyssä sitaatissa kuvataan hyvin vaatimattomalle osaamis- ja suoriutumistasolle jäävä opettaja, joka ei ole sitoutunut ohjattavan kasvuun ja kehittymiseen.
Myöhemmin (s. 393) päähenkilö on joutunut yliopistonsa puoluevastaavan puhutteluun arveluttavien mielipiteidensä johdosta. Virkamies oli valtaa pitäneen puoleen asettama tarkkailija yliopistossa ja hänen tehtävänsä oli puuttua vallinneen ideologian kanssa mahdollisesti ristiriidassa olleisiin mielipiteisiin ja voimiin. Puoluevastaava kertoi Maksim Gorkin kutsuneen kirjailijoita ihmissielujen insinööreiksi ja jatkaa: ”Tietenkään en halua niin sanotusti alentaa kirjailijoiden arvoa, mutta joka tapauksessa myös me, pedagogit, ansaitsemme ihmissielujen insinöörin kunnianimen.” Ihmissielujen insinöörin titteli ei välttämättä kuulosta lainkaan huonolta kunnianimeltä. Sitä ja sen merkityksiä on kuitenkin hyvä hiukan ”makustella”.
Puoluevastaava jatkaa tiedustelemalla päähenkilöltä, mistä ihminen saa käsityksensä ja vakaumuksensa. Päähenkilö vastaa nopeasti: ”Kotoa, perheeltä, koulusta, ystäviltä ja tuttavilta”. Puoluevastaava puuttuu erityisesti yhteen sanaan: ”Ja kuten voitte arvata, minua pedagogina koskettaa eniten yksi kohta tässä luettelossa. Koulu. Ja tietysti myös yliopisto. Me niin sanotusti otamme vastaan materiaalin, jonka meille luovuttavat koti ja koulu, ja meidän on viidessä vuodessa muokattava tästä materiaalista nuori spesialisti, tulevaisuutemme, kommunistisen yhteiskuntamme rakentaja. Ymmärrättekö, miten suuri on meidän vastuumme?”
Seuraavalla sivulla (394) hän vielä jatkaa: ”Niin se on. kun nuori spesialisti työskentelee hyvin, häntä kiitetään, mutta harvoin kenellekään tulee mieleen esittää kiitoksen sanoja meille, pienille ihmissielun insinööreille. Mutta jos spesialisti niin sanotusti epäonnistuu, ei täytä velvollisuuksiaan, silloin syytetään heti meitä, meitä osoitetaan sormella ja sanotaan, että me emme ole työskennelleet kunnolla, tuotamme niin sanotusti pedagogista hylkytavaraa.” Hakemattakin tulee mieleen tuotantoprosessi: inputeina sisään syötetään raaka-ainetta, puolikypsiä ihmisiä ja käsittelyn jälkeen outputeina ja tuotteina pullautetaan ulos briljantteja osaajia. tämäkö on roolimme opettajina ja/tai opettajankouluttajina?
Laitan tähän loppuun vielä sitaatin, jossa esitetään ihan hyvä kysymys. Me, itse kukin, voimme vaihtaa oppilaitoksen nimeksi oman organisaatiomme, ja miettiä, mikä on opettajan pedagogin suuri yhteiskunnallinen tehtävä. Hyvää syksyn jatkoa vaikkapa tämän kysymyksen parissa J: ”No, sanokaapa nyt te, tehän olette valmistumassa opettajan, kasvattajan ammattiin, teidän on ryhdyttävä kasvattamaan tulevaa sukupolvea, ehkä teitä tarvittaisiin jopa tänne yliopistoon, meillä ei ole koskaan liikaa hyviä opettajia, niin sanokaapa nyt te, mitä meidän pitää tehdä, mitä meidän on vastattava niille, jotka osoittavat meitä sormella ja sanovat: ’Katsokaapa, Tarton valtiollinen yliopisto ei ole tehtäviensä tasalla, Tarton valtiollinen yliopisto ei pysty valmistamaan yhteiskunnalle riittävän korkeatasoisia, moraalisesti riittävän kirkasotsaisia spesialisteja’?”