Luin otsikossa nimetyn kirjan osin puhtaasta mielenkiinnosta, osin miettiäkseni sen mahdollisuuksia HAMK ammatillisen opettajankoulutuksen kasvatustieteellisten perusopintojen lähdemateriaalina. Jälkimmäisen jätän kollegion tarkempien keskustelujen huomaan, mutta voin kyllä suositella. Nostan tässä esille lukukokemuksen minussa herättäneitä päällimmäisiä ajatuksia.
Lukukokemus oli hyvä. Kirja ei ollut ensimmäinen kasvatustieteen historiaa käsittelevä teokseni, mutta ehkä mielenkiintoisin. Se esittelee keskeiset vaikuttajat ja taustoittaa heidän vaikutustaan kasvatustieteellisen teorian ja nykyisten käsitysten muotoutumiselle. Joka luvun lopussa, viimeisenä alalukuna on pohdinta siitä, miten luvun sisältö näkyy nykyisessä kasvatusajattelussa. Tämä osaltaan helpottaa asiasisällön linkittämistä osaksi kokonaisuutta.
Teos lähtee ja palaa jonkun kerran ikuiseen kysymykseen siitä, mikä on teorian ja käytännön suhde. Periaatteessahan teoria mallintaa aina käytäntöä, joten suhde pitäisi olla selvä. Usein mallinnukset tehdään, tai tiedon lisääntyessä ne myös täytyy tehdä monipolvisiksi konstruktioiksi eli rakenteiksi ja niiden ymmärtäminen edellyttää arkitietämystä laajempaa perehtyneisyyttä sisältöihin ja menetelmiin. Tämä tekee teoriasta usein hiukan hankalan ymmärtää.
Antiikin vaikuttajien ja kulttuurin merkitys kasvatukselle ja sitä koskevan teorian muodostumiselle voidaan kiteyttää inhimilliseen kasvuun. Tavoitteena oli kasvaa ihmisenä. Lähtökohtana ovat ajattelu ja itsetuntemus. Eivät täysin vieraita elementtejä nykyisessäkään opettajan työssä. Koulun käsitekin voidaan juontaa antiikkiin. Silloin koulun käynti oli toki mahdollista vain vapaille miehille, joilla oli aikaa kokoontua toreille keskustelemaan ja kehittämään itseään. Myös opettajuuden lähtökohtia voidaan nähdä antiikissa. Keskustelupiiri muodostui usein jonkun keskushahmon, jota voitaisiin kutsua opettajaksi, ympärille. Jälkipolvet tuntevat parhaiten Sokrateen ja hänen opetusmenetelmänsä, jonka ytimenä on esittää oppijalle ”tyhmiä” kysymyksiä, joihin vastaaminen saa oppijan kyseenalaistamaan lähtökohtiaan ja huomaamaan ajattelussaan olevia epäjohdonmukaisuuksia ja suoranaisia virheitä.
Keskiajan luostarit perustuivat niin ikään itsetutkiskelulle. Mietiskelyn avulla oli mahdollista saavuttaa jotain itseä suurempaa. Nykyaikana voitaisiin kai puhua pelilistämisestä ja ”nekstille levelille” pääsemisestä. Ihmisen oli hyvä sivistää itseään tutustumalla raamatun teksteihin, mutta myös antiikin teoksiin.
Länsimainen (eurooppalainen) sivistys oli hyvin pitkälle kirkon kontrollissa. Sen piiriin ei ollut asiaa kaikilla. Niin pyhät kuin muutkin kirjat olivat kirkon hallussa ja ne säilöttiin suurelta osin juuri luostareihin. Luostarielämää rytmitti säännöllisyys, tiukka hierarkisuus ja kuri. Luostarielämälle antautuminen edellytti kutsumusta. Nämä luostarielämän keskeiset elementit ovat enemmän tai vähemmän läsnä myös nykyajan koulussa ja opettajuudessa.
Minulle ehkä avautui jotain uutta, kun luin Saaren tekstiä metodikeskeisyydestä uudella ajalla. Sen nousu edellytti uusia tuulia, joita aatteina edustivat esimerkiksi skolastiikka ja humanismi, joiden vaikutuksesta alettiin kiinnittää huomiota paitsi pappisvirkoihin kouluttamiseen, myös kansan sivistämiseen. Piti myös pohtia, mitä kansalle on hyvä opettaa ja miten. Syntyi tarve kehittää universaali, yleispätevä metodi tai menetelmä. Usko tällaisen metodin löytymiseen vahvistui ja sen ansiosta tuli mahdolliseksi asettaa oppimiselle ja koulutukselle yhteisiä tavoitteita ja sisältöjä, yhtenäistää opetusmenetelmiä ja arviointia sekä laatia laajempia, koulutusta ohjaavia opetussuunnitelmia. Lukijana minulle avautui mahdollisuus kyseenalaistaa metodi ja sen peruskäsitteet. Ehkä on liioiteltua puhua identiteettikriisistä, mutta ammatillisen opettajankoulutuksen Opetus-, ohjaus- ja arviointiosaamisen moduulivastaavan roolissa joudun pohtimaan moduulin legitimiteettiä vähän uudesta näkövinkkelistä.
Vapaus on epäilemättä yksi tavoitelluimmista olotiloista, joskin se taitaa olla saavuttamaton, mikä tietenkin osaltaan lisää sen houkuttelevuutta. Kasvatuksessakin on pyritty vapautumiseen jostakin, esimerkiksi yhteiskunnallisesta sorrosta tai miesten ylivallasta. On myös nähty, että rajat ovat lapselle kahleita, jotka ehkäisevät lapsen luonnollista kehitystä. Suureksi osaksi erilaiset kokeilut ovat jääneet marginaaliin, mutta jotkut niistä ovat tuoneet uutta näkökulmaa myös kasvatusteoreettiseen keskusteluun.
1900-luvun alussa käydyssä keskustelussa kasvatustieteelliseen teorianmuodostukseen vaikuttivat yhtäältä positivismi ja toisaalta hermeneutiikka. Asetelmaa voisi lähestyä pohtimalla, voiko ihmisen käyttäytymistä mallintaa ja ennustaa havaintojen ja niistä tehtyjen laskelmien pohjalta. Kun riittävän moni ihminen käyttäytyy tietyissä olosuhteissa tietyllä tavalla, voidaan laatia ennusteita siitä, millä todennäköisyydellä jokin yksilö toimii näin. Tämä on yksinkertaistus positivistisen tiedonhankinnan logiikasta. Hermeneutiikka puolestaan pyrkii ymmärtämään ihmisen käyttäytymistä. Siihen vaikuttavat muun muassa yhteiskunnalliset olosuhteet ja yksilön asema historiallisella kehityskaarella.
Myöhemmistä vaiheista minulla eniten ajatuksia herätti opetusteknologinen kehitys ja ohjelmoitu oppiminen. Digitalisaatio ja vuonna 2020 Suomessakin alkanut koronapandemia lieveilmiöineen ovat nostaneet opetusteknologiset kysymykset vahvasti esille. Teamsit ja Zoomit, mutta myös Moodlet ja muut ovat tulleet tutuiksi kaikille koulutuksen parissa toimiville. Mutta opetusteknologia ei ole ihan uusi keksintö. On nähty, että opittava aines voidaan pirstoa pieniin osiin ja koota sitten takaisin osaamiseksi. Tähän liittyy nähdäkseni suuri vaara. Tien päässä joku voi nähdä sen, että tekoäly ja robotti voivat korvata ihmisen opettajana. On siis hyvä miettiä, mihin suuntaan tutkimus etenee ja minkälaista teoriaa sieltä pukkaa.