Ilmiöstä on alettu puhua kiihtyvällä tahdilla. Se siis lienee joku muotikäsite. Keväällä Suomen hallitusohjelmaa laadittiin ilmiöpöydissä ja nyt syksyllä Euroopan Unionin komissaarien tehtäväkentät jaettiin ilmiöiden pohjalta. Molemmissa siis luovuttiin vanhoista rajauksista, joissa yhteiskuntaa haluttiin hallita ja kehittää sellaisten vanhanaikaisten tehtäväkenttien pohjalta kuin ulkosuhteet, sisäinen järjestyksenpito, sosiaali- ja terveystoiminta, kulttuuri, opetus ja niin edelleen. Suomen hallituksen ministereiden nimikkeet kuitenkin pysyivät suhteellisen ennallaan. Tässä ilmiöt siis hävisivät jonnekin taustalle.
Koulutuksen parissakin puhutaan ilmiöistä. Oppiaineista puhuminen on jo pitkään ollut hyvin epämuodikasta ja leimautumisen vaaran takia jopa uskaliasta. Jos kuitenkin rohkenee olla vanhanaikainen ja jäsentää maailmaa tieteellisessä tutkimuksessa muovautuneiden rajojen pohjalta, voidaan puhua matematiikasta, kemiasta, fysiikasta, historiasta, biologiasta, maatiedosta tai vaikka kielitieteistä. Oman ammatillisen opettajan urani alkuaikoina kaupan ja hallinnon koulutuksessa puhuttiin markkinoinnista, kirjanpidosta, operatiivisesta laskentatoimesta, asiakaspalvelusta, somistuksesta, konekirjoituksesta, yritystaloudesta ja hallinnosta ja niin edelleen. Nyt nämä rajat on häivytetty ja puhetta pidetään yllä uusilla käsitteillä.
Mutta mitä se ilmiö tarkkaan ottaen tarkoittaa? Ymmärrämmekö me käsitteen sisällön edes kutakuinkin samalla tavoin, kun puhumme ilmiöpöydistä, ilmiöiden mukaisesti jakautuvista EU-komissaarien tehtäväkentistä, kasvihuoneilmiöstä, Kiina-ilmiöstä, Suomi-ilmiöstä, ilmiöpohjaisuudesta oppimisessa ja opetussuunnitelmissa ja niin edelleen?
Ilmiö on substantiivi, joten miten siihen suhteutuvat verbit ilmaantua, ilmiintyä (Jaana Kaparin käyttämä suomennos Harry Potter -kirjoissa), ilmetä, ilmestyä tai ilmoittaa? Wiktionary-sivuston mukaan kantasana on mahdollisesti ilmetä, joten jatkan siitä. Se muodostuu kantasanasta ilmi (lisättynä -etä-päätteellä). Sanaa ilmi voi määritellä niin, että joku asia tulee päivänvaloon, eli käy tai tulee ilmi, joku saattaa tai tuo ennestään tuntemattoman asian ilmi tai antaa ilmi esimerkiksi työkaverinsa lusmuilun. Tästä voitaneen tehdä se huomio, että kyse on jollain tavalla tietoisuuden lisääntymisestä. Wikipedian mukaan ilmiö tarkoittaa jotain, mitä voidaan havaita aistein. Se voi olla esimerkiksi matemaattinen, kulttuurinen tai evoluutioon liittyvä tapahtuma. Ja joka siis ilmenee eli tulee (yleiseen?) tietoisuuteen.
Tämän kirjoittamispäivän Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla Timo Aro kertoi ansiokkaassa artikkelissaan kaupungistumisesta, joka hänen mukaansa nähdään usein vahingollisena ilmiönä. Myöhemmin tekstissä hän kertoo, että kaupungistumisessa korostuu viisi ilmiötä (kirjoittajan kiteyttäminä): ”suuri muutto”, ”yksilöiden elämäntapaan ja -tyyliin, identiteettiin, arvoihin ja asenteisiin vaikuttavat tekijät”, ”kaupunkeihin ei jouduta, vaan niihin halutaan ja hakeudutaan”, ”kaupunkien pitovoima on kasvanut, eli vaikka tulomuuttojen määrä ei kasvaisi, niin lähtömuuttojen määrä on vähentynyt” sekä ”suurkaupungistuminen tai helsingistyminen”. Artikkeli käsitteli laadukkaasti kaupungistumista, mutta jätti minulle kuitenkin kysymyksen siitä, mikä tässä nyt oikein oli se ilmiö? Pääilmiö on kaiketi kaupungistuminen, mutta kun sillä alisteisia ilmiöitä, niin millaisen kokonaisuuden ne muodostavat?
Minulla ei ole mitään ilmiöitä vastaan. Ymmärrän myös oikein hyvin, että innovatiivinen ja luova ajattelu pörrää ja pöhisee perinteisten tiedeperustaisten jakotapojen rajapinnoilla. Sen innokkaimmat puolestapuhujat haluaisivat epäilemättä vetää vanhat mallit vessasta alas viemäriin. Tästä huolimatta toivoisin kuitenkin, että kehittämisessä muistettaisiin arvostaa myös selkeärajaista, johdonmukaista ja järjestelmällistä ajattelua.