Kaupunkivihreää koskevaa tutkimustietoa tuotetaan enemmän kuin koskaan. Samalla esimerkiksi käytännön viherrakennustöissä huomio kohdentuu entistä yksityiskohtaisempiin materiaalitietoihin, työtapakehitelmiin ja näiden kustannusvaikutuksiin. Miten tutkimustieto voidaan jalkauttaa viheralan käytäntöihin koko toteutusketjussa?
Usein kuulee väitettävän, ettei viheralalla ole tutkimusta. On totta, ettei ole olemassa yksinomaan viheralan tutkimukseen yksistään keskittyvää tutkimusorganisaatiota. Samalla on kuitenkin tarpeen hetki pohtia sitä, mitä tutkimuksella tarkoitetaan.
Yleisesti tutkimuksesta, innovaatiosta ja kehitystoiminnasta käytetään lyhennettä TKI, ja se kuvaa hyvin uuden tiedon tuottamisen eri tasoja. Tutkimus viittaa tässä yhteydessä tieteellisiä periaatteita noudattavaan (toistettavuus, yleistettävyys, avoimuus) ja systemaattisesti tuotettuun tutkimustulokseen johonkin ennalta tarkoin muotoiltuun tutkimuskysymykseen. Sen sijaan kehitystyö on tietystä käytännöstä tai kohteesta esiin nousseen ongelman ratkomista ilman pakkoa käyttää menetelmällistä lähestymistapaa. Näin kehitystyön tulokset eivät ole aina yleistettävissä. Viheralan toimijoista suurin osa tekee kehittämistyötä omassa työssään – tunnisti sitä tai ei.
Tutkimustiedon rakentamisessa lähtökohtana on ongelman nimeäminen. Tutkimustyö itsessään on tutkimuksen aluksi muotoiltuun tutkimuskysymykseen tai hypoteesiin vastaamista. Ammattialan toimijoiden ja tutkijoiden välinen vuoropuhelu on ohittamattoman tärkeää, jotta tutkimus voi edes vastata käytännön janoamiin näkökulmiin. Tutkimuksen ja käytännön välinen linkki toimii myös toisin päin. Siinä tunnistetaan jo valmiina olevat tutkimukset ja sovelletaan niitä käytännöstä nousseeseen ongelmaan. Näin rakennettu linkki ei luonnollisesti ole niin kohdennettua kuin yhteistyön aloittaminen jo tutkimusasetelman määrittelystä.
Viheralalla iso osa työtavoista, rakennemäärittelyistä ja materiaalivalinnoista perustuu yhteisesti sovittuihin ohjeisiin ja normeihin, joiden tavoitteena on laadukkaan ja kestävän työjäljen määrittely. Näin ollen ohjeistuksen ja normituksen tulee olla yhteisen hyväksynnän lisäksi vankasti tutkittuun tietoon perustuvaa. Käytännössä nimittäin yleisohjeistuksia joudutaan muokkaamaan, sillä tilanteet, kohteet ja niiden ympäristöt sekä toteuttamisen ajankohdat vaihtelevat. Jos yleisohjeistus perustuu mutuihin tai hihaheittoihin, ohjeen sovellus voi mennä jo pitkän matkaa puhtaiden arveluiden suuntaan.
Ohjeistuksen muuttumisesta tutkimuksen myötä on hyvänä esimerkkinä Viheralueiden yleisen rakentamisohjeen (VRT) esittämän sadepuutarhan mallikuvan kehitys. Ensin se ei sisältynyt lainkaan ohjeistoon, ja silloin rakenteet räätälöitiin alusta alkaen suunnittelijan henkilökohtaisen näkemyksen mukaan. Seuraavassa vaiheessa VRT kuvasi yleisesti painanteen, jossa kasvukerroksen ominaisuudet oli kuvattu hyvin karkeasti, ja nyt viimeisimmässä VRT:n versiossa nämä ovat edelleen tarkentuneet vastaamaan viime aikaista tutkimusta. Samalla tämä esimerkki kertoo siitä, ettei nyt julkaistu rakennekuva ole todellakaan se lopullinen, vaan mallikuvan kehitystyö jatkuu tutkimustiedon karttuessa.
Mielikuva siitä, ettei viheralalla olisi omaa tutkimusta, kuvastaa hyvin nykytiedon valtavaa laajuutta ja toisaalta sen pirstaloitumista. Tieto saattaa löytyä yllättävän hakusanan kautta, uudelta toimijalta tai yksittäisen kehityshankkeen sivutuotteena. Ammattialaan räätälöityä selvitystyötä voidaan hyvin tehdä vaikkapa opinnäytetöinä koulutuksen osana tai isommissa kokonaisuuksissa alusta alkaen rakennetuissa hankkeissa. Kaupunkivihreä sisältyy onnekkaasti pienellä ajatusjumpalla todella moneen ajankohtaiseen ilmiöön, ja se on ehdoton etu ammattialan tutkimukselle ja sen rahoitusmahdollisuuksille. Ammattialan käytäntöjen osaajien ja asiantuntijoiden ei kuitenkaan pidä passiivisena odottaa uuden tiedon laskeutumista jalkojen juureen, vaan olla aktiivisesti mukana määrittelemässä, millaista tutkimusta todella tarvitaan.
Teksti on aiemmin julkaistu Puutarha ja kauppa -lehdessä 2019 (numero 15).
Nurmikosta niityksi
Nurmikon muuttaminen niityksi on nykyisin trendikästä. Helppona toteutustienä esitetään yleisesti sitä, että jätetään nurmikko vain leikkaamatta. Hoitonurmen hallittu muutos niityksi vaatii kuitenkin yksityiskohtaisempia linjauksia rakentamiseen ja hoitokäytäntöihin. Tässä kokeessa selvitetään, miten hoitonurmikon muuttamistapa vaikuttaa maaperän ja kasvilajiston monimuotoisuuteen.
Tietoa kirjoittajasta
Outi Tahvonen on aloittanut tutkijayliopettajan tehtävissä HAMK Bio -tutkimusyksikössä vuoden 2020 alussa. Sitä ennen Outi on pyörittänyt omaa maisemasuunnittelutoimistoa pääkaupunkiseudulla ja ollut amk-opettajana Lepaalla. Outin tutkimusaiheet pyrkivät tekemään viheralan käytännöistä entistä kestävämpiä.
