”Ei äiti tiedä. En ole kertonut”, vastaa viisissäkymmenissä oleva kenialainen professori, kun kysyn, mitä mieltä hänen vanhempansa ovat hänen urastaan ja ammatistaan. Hämeen ammattikorkeakoulun (HAMK) koordinoiman AgriSCALE-hankkeen koordinaattori on kotoisin Mararalista Kenian pohjoisosista. Jotkut muistavat kaupungin valkoisen maasain tarinasta. Mombasassa perheensä kanssa lomamatkalla ollut koulutettu sveitsiläinen nuori nainen näki hotellissa turisteille järjestetyssä tanssiesityksessä komean, perinteisessä sotilasvarustuksessa tanssivan miehen. Etsi, löysi ja lopulta avioitui tuon juurikin Maralalista löytyneen samburu-miehen kanssa. Samburut ovat maasaiden lähisukulaisia, Kenian kaikkien tiukimmin perinteistä kiinnipitävä heimo. Heimolle karja on elämän ja toimeentulon lähde ja keskeinen osa identiteettiä. Nuoret miehet ovat sotilaita (warrior), jotka asettuvat aloilleen ja perustavat perheen ikääntyessään. Tyttöjen ja naisten asema on hyvin perinteinen.
”En ollut hyvä karjapaimen poikasena. Isä rankaisi minua lähettämällä kouluun.” Kävelymatkaa kouluun oli 10 kilometriä suuntaansa. Hyvää rangaistuksessa oli se, että koulussa sai lounaan, kotona ruokaa oli hyvin niukasti.
Koulussa poika pärjäsikin erinomaisesti: hänelle tarjottiin lukiopaikkaa yhdessä silloisista Kenian parhaista lukioista. Poika vastusti kauas kotiseudulta lähtemistä. Myöhemmin hän kuuli, että alakoulun opettaja oli yrittänyt vaihtokauppaa isän kanssa. Hänen huonommin koulussa pärjännyt poikansa voisi mennä huippulukioon, terävä poika voisi jäädä paikalliseen lukioon, lähelle perhettä. Isän arvostukset olivat kuitenkin nyt muuttuneet, hän myi lehmän, maksoi koulumaksut ja lähetti pojan kauas kotoa, sinne huippukouluun. Sieltä poika sitten löysi tiensä yliopistoon ja on nyt hyvin arvostettu oman alansa osaaja.
Toinen saman hankkeen koordinaattori, professori hänkin, taas kertoo: ”Meitä on puolentusinaa siskosta. Isä päätti kouluttaa meidät tytöt.” Tämä sisarus tuli isälle halvaksi, terävä tyttö sai stipendejä ja isän rahat säästyivät. Isän päätös kantoi: nyt viisissäkymmenissä oleva tytär on Kenian arvostetuimman maatalousyliopiston ensimmäinen maataloustiedekunnan naisdekaani.
Keniassa on koulupakko. Samburu-professorin arvion mukaan kotikylän lapsista noin 80 prosenttia käy nykyisin koulua. Lukioon menee noin puolet. Sen jälkeen opintie kuitenkin melkein poikkeuksetta nousee pystyyn. Nuoret palaavat hoitamaan karjaa, kun vaihtoehtoja tai rahaa koulutukseen ei ole.
Poikkeuksiakin on. Molemmat professorit kertovat nuorista, jotka opinjanoisina ilmestyvät yliopistoon kyselemään opinnoista monesti muutama viikko lukukauden alkamisen jälkeen. He eivät ole tienneet miten tai milloin yliopistoon haetaan. He ovat juuri ja juuri saneet kasaan matkarahat, ja heillä on omaisuutta päällä olevat vaatteet. Jostain rahat yritetään löytää lukukausimaksuihin, ja jos muita maksajia ei ole, professori maksaa itse.
Samburu-professori kertoo nuoresta miehestä, joka sai maksettua ensimmäisen vuoden opinnot. Sitten kaveri hävisi. Reilun vuoden päästä professori tajusi, että hänen karjapaimeniensa joukossa oli mies, jota hän ei ollut palkannut ja jonka hän taisi tunteakin. Opinhaluinen nuori mies oli alkanut vapaaehtoiseksi karjapaimeneksi, ja kun hänet sieltä keksittiin, asiat etenivät varmaankin hänen suunnitelmansa mukaan. Nyt hän suorittaa jo maisterintutkintoa professorin tuella.
”Eija, kylä on siellä, ihan sama kuin ennen”, minulle vastataan, kun yritän ymmärtää kylää, kyläläisiä ja professoreita.
Samburu-professorin isällä oli vain kaksi vaimoa, sisaruksia on ”vain” parikymmentä. Suhtautuminen koulutukseen muuttui ajan kuluessa, nuorempia sisaruksia laitettiin kouluun jo ihan koulutuksen itseisarvon takia. ”Minun palkastani menee suurin osa siihen kylään.” Naisprofessori taas nauraa, että isä kyllä ottaa takaisin investointinsa, lapset huolehtivat isästä taloudellisesti monella tavalla. ”Nyt isä on turvassa. Jos hän olisi valinnut lehmät, ne olisivat varmasti nyt jo kuolleet.” Ilmastonmuutos on tehnyt hänen Kenian itärannikolla olevassa kotikylässään maataloudesta hyvin vaikeaa. Vedestä on valtava pula.
Ne, joilla on rahaa, huolehtivat sisarustensa lasten koulumaksuista. Tai vielä laajemmin. Professori kertoo juuri maksaneensa koulumaksut nuorelle, jonka tiesi kylästä, mutta ei tuntenut sen kummemmin.
Nämä molemmat professorit uskovat koulutuksen voimaan. He tietävät hyvin koulujärjestelmän puutteista. Silti he uskovat muutokseen, vaikka se on hidasta. Heidän lapsuuteensa verrattuna kyläläiset ovat jo paljon koulutetumpia. Koulutus on antanut ehkä joillekin mahdollisuuden toteuttaa omaa itseään tavalla tai toisella. Nämä professorit eivät olekaan kylissään enää ainoita, jotka pystyvät tukemaan rahallisesti niitä, joilla koulumaksuihin ei ole varaa. He ovat kuitenkin niitä, jotka ovat päässeet pitkälle, ja he ehkä tukevat enemmän kuin muut. He tukevat läheistensä, sukulaistensa ja kanssakyläläisten koulutusta hyvällä mielellä, valittamatta ja purnaamatta. Ja tukijoukkoihin on jo liittynyt niitä, joita he itse ovat tukeneet.
”Äidille olen kertonut, että olen töissä Nairobissa. Olen kertonut hänelle olevani opettaja.” Opettaja on ymmärrettävä ammatti, sillä siinä kyläkoulussa, jonne poika aikanaan joutui, on opettaja. Noin 80-vuotiaalle äidille professori-nimike ei sano yhtään mitään. Tärkeää on se, että poika on arvostettu ja arvostava osa omaa yhteisöään.
Kirjoittaja
Eija Laitinen, tutkijayliopettaja, HAMK Bio -tutkimusyksikön Afrikka-tiimin vetäjä
Hämeen ammattikorkeakoulun Afrikka-toimenpideohjelma toteuttaa EU:n Afrikka-strategiaa. Yksi toimenpideohjelman monista tavoitteista on kasvattaa kulttuurista osaamista ja lisätä toimintaympäristön ymmärrystä verkostoon kuuluvista maista.
