Tunteet ovat olleet kulttuurissamme pitkään väheksytty asia: hömppää ja heikkoutta, naisten juttuja. Ajatuksessa kaikuu luonnontieteellisen ihanteen aika, jolloin tutkimisen arvoista oli se, mikä oli todennettavissa ja mitattavissa.
Biologi ja tietokirjailija Tiina Raevaara esitti marraskuisessa tietokirjaillassa Hämeenlinnassa kiinnostavan ajatuksen. Hänen mukaansa tunnetyö, joka on siis tyypillisesti naisten vastuulla, on itse asiassa ollut ihmislajin selviämisen ja kehittymisen kannalta aivan olennaista. Jos ihmissuhteita ei olisi hoidettu eikä konflikteja ennaltaehkäisty ja soviteltu, ihminen ei olisi selvinnyt tänne asti. Tunteet ovat siten luonnontieteellisestäkin kulmasta katsoen tärkeä asia.
Viime vuosina tunteet ovat kieltämättä tehneet läpimurron. Tutkimukset ovat vahvistaneet itsestään selvältä tuntuvan asian: olemme kokonaisvaltaisia olentoja emmekä pysty kytkemään tunteitamme pois päältä. Vähitellen asiaan on herätty esimerkiksi työpaikoilla. On huomattu, että hyvinvoiva työyhteisö on toimivampi ja tuottavampi työyhteisö. Ja hyvinvoinnin taustalla ovat tietenkin pitkälti vuorovaikutus – ja ne tunteet.
Tunteet ovat bensaa somen liekkeihin
Sosiaalisessa mediassa tunnetta on liiankin kanssa. Siellä meidän omat, henkilökohtaiset tunteemme ovat hinta, jonka maksamme siitä, että saamme käyttää somekanavia ilmaiseksi: reaktiomme ja toimintamme ovat dataa, jota kanavat myyvät mainostajille. Mitä enemmän tunnetta ja reaktioita, sitä enemmän kallisarvoista dataa.
Mediataloissakin tiedetään, että tunne saa jutut leviämään sosiaalisessa mediassa paremmin. Siksi myös journalististen juttujen otsikoihin kylvetään kiehtovia mysteerejä, jotka saavat meidät uteliaiksi. Miksi kolumnisti tuntee häpeää? Mitä julkkislaulaja katuu vanhemmuudessaan? Me haluamme tietää ja täppäämme jutun auki. Tässä ei ole sinänsä uutta: ihminen on aina ollut kiinnostunut muiden asioista.
Ilmiötä käyttävät hyväkseen myös erilaiset informaatiovaikuttajat ja huijarit. Valeuutinen voi saada meidät kokemaan esimerkiksi epäoikeudenmukaisuutta tai suojelunhalua. Epäilyksen siemeniä voidaan kylvää myös jakamalla vilpittömin aikein tehtyjä juttuja, kuten rokotehaitan takia sairastuneen nuoren tarinaa. Kukapa haluaisi saattaa oman lapsensa vaaraan?
Journalistisen median tulisikin olla tarkkana koskettavia yksilötarinoita julkaistessaan, koska ne voivat johtaa lukijan tekemään liian pitkälle vieviä johtopäätöksiä. Yksilötarina ei ole yleinen totuus, vaan ainoastaan yhden ihmisen kokemukseen perustuva kertomus. Ongelma on siinä, että on huomattavasti helpompaa kirjoittaa tunteisiin vetoava kertomus sairastuneesta nuoresta kuin rokotteiden tilastollisesta kansanterveydellisestä hyödystä. Parhaat kertomukset syntyvät yksilöiden kokemuksista, koska ne tulevat lähelle ja niissä on meille samastumispintaa.
Ja mitäpä muuta komeaksi lääkäriksi tai sotilashenkilöksi tekeytyvä verkkohuijari tekee kuin pyrkii vetoamaan kohteensa tunteisiin koskettavalla tarinallaan?
Ei niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin
Sosiaalisen median alustat käyttävät tunteitamme surutta hyväkseen. Lukuisat tutkimukset osoittavat, että runsas sosiaalisen median käyttö lisää riskiä sairastua esimerkiksi masennukseen ja ahdistukseen. Tasapuolisuuden nimissä sosiaalinen media tarjoaa toki myös monia hyviä puolia, jotka kompensoivat haittavaikutuksia. Siksi somekanavien jättäminen tuntuukin niin hankalalta: mehän saamme siellä vertaistukea, kierrätämme tavaraa, löydämme vinkkejä kiinnostavista tapahtumista, seuraamme uutisia ja pidämme yhteyttä kaukaisiin sukulaisiimme ja ystäviimme.
Voimme kuitenkin pyrkiä ottamaan omat tunteemme omaan haltuumme. Sen sijaan, että jakaisimme vastaamme tulleen kuohuttavan postauksen räyhäkkäästi kommentoiden eteenpäin, kävisimmekin kävelyllä tai nukkuisimme yön yli ja antaisimme tunteen tasaantua. Emme suostuisi ärsyyntymään otsikosta, joka on ilmiselvästi tehty ärsyttämään meitä. Huomaisimme, että mitä voimakkaamman tunteen jokin sisältö meissä herättää, sitä viisaampaa meidän olisi pysähtyä miettimään, mistä tämä johtuu.
Tunteemme ovat liian tärkeitä ja arvokkaita heitettäviksi vain algoritmien pohjattomaan kitaan. Entä jos pyrkisimme jakamaan niitä yhä useammin kasvotusten toisten ihmisten kanssa, kunnioittavissa keskusteluissa, aidossa vuorovaikutuksessa ja luottamuksellisissa kohtaamisissa?
Kirjoittaja
Maria Lassila-Merisalo on tutkijayliopettaja HAMK Edu -tutkimusyksikössä. Hänellä on dosentuurit kirjoittamisessa ja viestinnässä. Hämeen ammattikorkeakoulu on Yleisradion Hyvin sanottu -hankkeen kumppani ja sitoutunut edistämään parempaa vuorovaikutusta.
