Eräs suuri ajattelija sanoi aikanaan ”jokainen tsäänssi on mahdollisuus”. Jokainen hetki ja kohtaaminen on mahdollisuus. Kohtaaminen vie vain silmänräpäyksen, mutta onnistuessaan saattaa avata ikuisuuden. Ammatillisille opettajille ja ohjaajille tarkoitetun Oppivelvollisuus vai mahdollisuus -koulutuksen Yhdessä luotsaten syvemmälle -osiossa kuulemme, kuinka osallistujat kaipaavat lisää aikaa opiskelijan kohtaamiseen. Tieteilijät ovat todenneet, että aika on vain mielemme luoma illuusio. Siltä se ei kuitenkaan tunnu oppivelvollisia ohjaavan arjessa, jossa moninaiset tehtävät, vastuu oppijan onnistumisesta ja aito huoli nuorten nykyisyydestä ja tulevasta sitoo voima- ja aikavaroja.
Miten kohdataan? Mitä aika on? Kuinka paljon sitä on? Miten sitä luodaan, käytetään ja hallinnoidaan, miten se koetaan? Filosofi Emmanuel Lévinasille aika on yhteyttä toiseen elävään olentoon (Lévinas ym., 1996). Satavuotias oppivelvollisuus on toki velvollisuus, mutta myös mahdollisuus velvollisten oppia ja olla osallisia jaetusta ja yhdessä eletystä ajasta. Samalla se on opiskelijan ja opettajan mahdollisuus tavoittaa jotakin tärkeää ja oleellista, olla osa omaa elävää aikaansa.
Lévinasin mukaan toinen on aina toinen. Kohdatessamme toisen aidosti, emme voi ennalta tai ehkä koskaan tietää, millainen hän on, kuka hän on, miten hän kokee tai ajattelee, millainen tarina hänellä on taustallaan. Jos jotakin hänestä oletamme, kohtelemme kaltoin sitä toista, joka kasvoina edessämme avautuu. Lévinasin eettinen ajattelu nojaa pyrkimykseen säilyttää toinen itsenään, alati meille toisena, sen sijaan, että tekisimme hänestä muuta kuin hän on. Oppivelvollisia kohdatessamme on kovin vaivatonta päätellä ennalta, mitkä ovat hänen oppimisensa haasteet, mitä hän tarvitsee. On helppo määritellä tavoitteet hänen toivotusta tulevasta minästään hänen puolestaan, valita menetelmät ja oppimisympäristöt, ja olla sitten pettynyt, jos oppivelvollinen itse ei näihin sitoudukaan. Lévinas puhuu totalisoimisesta viitatessaan taipumukseemme kohdella toista välineenä omien näkemystemme toteuttamiseen. Mitä olisi oppivelvollisen todellinen kohtaaminen, mitkä mahtaisivat olla sen seuraukset minkä tahansa mahdollistajana?
Toiset rakenteelliset ratkaisut mahdollistavat aikaa eri tavalla kuin toiset. Silti on myös opettajan ja ohjaajan oma valinta, miten hän hetkensä käyttää, sillä tosiasiallisesti meillä on niitä jokaisella yhtä paljon jokainen päivä. Toisen näkeminen ja kuuleminen sellaisena kuin hän on, hänen kokemisensa ja tuntemisensa tässä hetkessä vie vain ohikiitävän hetken, mutta saattaa avata mahdollisuuden äärimmäisen tärkeään kohtaamiseen. Lévinasin mukaan meillä ihmisinä on velvollisuus asettaa toinen aina ensimmäiseksi. Tämä eettinen velvoite on sovellettavissa oppivelvollisen ja häntä ohjaavan ja opettavan henkilön väliseen ammattietiikkaan. Me olemme oppilaitoksessa oppijaa varten. Hänen kasvunsa osalliseksi, onnelliseksi ihmiseksi kasvattamisen ja hänen ammattitaitonsa kehittämisen vuoksi. Uusi lainsäädäntö oppivelvollisuudesta pyrkii mahdollistamaan, että kaikki pääsevät osalliseksi omaan aikaansa, ja se velvoittaa koulutuksen järjestäjiä huolehtimaan siitä, että näin todella tapahtuu. Me ammatillisessa opettajankoulutuksessa osaltamme annamme aikaamme kohdataksemme kentän haasteet ja mahdollistaaksemme arjen parempaa sujuvuutta tässäkin hetkessä.
On ristiriitaista, että jokin, mikä on pakollista, on samanaikaisesti vapautta. Kuinka moni vapaus syntyykin juuri rajojen kautta? Kodin seinät tuovat turvaa. Oppilaitoksen säännöt ja yhteisön normit luovat kokemuksen kiinnittymisestä ikiaikaiseen inhimilliseen kehitykseen ja yhteisöön. Tämän arvoa ei liene tarpeen vallitsevassa ajassamme juurikaan korostaa.
Niille, jotka elon tiellä eksyvät, pakko voi olla paras motivaattori, jonka sisällä toisenlaiset tahtotilat tulevat mahdollisiksi. Kun miettii ajan luonnetta, voi oppivelvollisen aika näyttäytyä mahdollisempana kuin ensiajattelemalta. Nuorelle aika venyy ja vanuu. Päivät ovat loputtoman pitkiä tai lyhyitä riippuen siitä, kuinka tylsä on opettaja, kuinka kiinnostava on opiskeltava asia, mikä on fiilis, miten tänään jaksaa, ja ennen kaikkea, kuinka vertaiset tätä asiaa viestivät. Jos ohjauksen ja opetuksen ammattilainen onnistuu oppivelvollisen henkilökohtaistamisen prosessissa hengähdyksen verran pysäyttämään hänet huomaamaan ja kokemaan, että hän tulee kuulluksi, että hän on jollekulle tärkeä, voi siinä ollakin se uupuva ikuisuus, jota hän etsii, ja joka sysää hänet kohti omaa toiveikasta tulvaisuutta. Pysähtyminen läsnäolon äärelle tekee muustakin oppimisajasta täydempää, avarampaa ja mahdollisempaa.
Loimme koulutuksessa aikakoneen, jossa mietitään, mihin tärkeään on aikaa ja mihin sitä kaivattaisiin lisää. Yllättävä havainto on, että osallistujat lopulta sittenkin löysivät aikaa juuri opiskelijan kohtaamiseen, mutta toivoisivat sitä lisää ajantasaisen säädöstön tuntemukseen, yhdessä ajattelemiseen ja osaamisen jatkuvaan päivittämiseen.
Täydennyskoulutus voi olla aikakone, joka avartaa arkeen hetken viivähtää vertaisten kanssa ihmettelemään, missä tänään mennään ja missä halutaan olla huomenna yhdessä oppivelvollisten kanssa. Palataan vielä alun ajattelijaan, joka on myös viisaudessaan todennut: ”Elämä on ihmisen parasta aikaa.” Voisiko oppivelvollisuus olla molempia, sekä elämää että parasta aikaa?
Kirjoittajat
Sini Bask, lehtori, Haaga-Helian Ammatillinen opettajakorkeakoulu
Tomi Raitanen, lehtori, HAMKin Ammatillinen opettajakorkeakoulu
Kirjoittajat toimivat kouluttajina HAMKin Ammatillisen opettajakorkeakoulun ja Haaga-Helian Ammatillisen opettajakorkeakoulun yhteistoteutuksena järjestetyssä Oppivelvollisuus vai mahdollisuus -koulutuksessa, joka kuuluu oppivelvollisuuden laajentumiseen liittyvään täydennyskoulutuskokonaisuuteen.
Lähteet
Lévinas, E., Pönni, A. & Pasanen O. (1996). Etiikka ja äärettömyys: keskusteluja Philippe Nemon kanssa. Gaudeamus.
