Olin kolmevuotias, kun opin lukemaan ja kirjoittamaan. Kotona oli ison hyllyn täydeltä äidin kirjoja. Rakastin tutkia niitä. Taisin olla hädin tuskin kouluikäinen, kun aloitin Arto Paasilinnan Isoisää etsimässä. Muistan, kuinka kuvailin kirjassa kerrottua hassua tapahtumaa äidilleni. Äiti punehtui sitä mukaa kuin kertomukseni eteni, kunnes marssi huoneeseeni ja haki kirjan pois. Sopivaisuuden rajat oli ylitetty – äiti ei ollut tainnut muistaa, kuinka roisia tekstiä kirja sisälsi.
Viime aikoina on keskusteltu paljon lukutaidon rapautumisesta. Silvia Hosseini muistuttaa 2.1. Helsingin Sanomissa julkaistussa esseessään, että lukemisen suoma sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma kasautuu niille, joilla on jo valmiiksi menestymisen edellytykset. Lukutaito ei hänen mukaansa niinkään heikkene, vaan eriytyy. Essee käynnisti vilkkaan julkisen keskustelun, joka jatkuu yhä.
Lukemisen on ennenkin pelätty loppuvan ja lukutaidon heikkenevän. Sarjakuva on ollut aikanaan uhka kirjojen lukemiselle, samoin televisio. Onko kirjalla, sarjakuvalla ja televisiolla kuitenkin riittävän suuri yhteinen nimittäjä: niihin vaadittava keskittymiskyky? Tänä päivänä sosiaalinen media ja muut älysovellukset antavat niin nopeita palkintoja ja luovat niin vahvaa riippuvuutta, että kokonaiseen elokuvaan, saati kirjaan, keskittyminen on vaikeaa paitsi nuorille myös monelle keski-ikäiselle. Nostan suosiolla käteni: olen itsekin riippuvainen älypuhelimestani. Onneksi pystyn kuitenkin vielä myös keskittymään, joskin tunnistan ettei se ole yhtä helppoa kuin ennen.
Lukutaidon kohentamiseksi on tarjolla monenlaisia lääkkeitä valtakunnallisista kampanjoista jääkiekkomaalivahdin ja kustantajan yhdessä järjestämään lukupiiriin. Hosseini ehdottaa, että neuvolassa seurattaisiin lapsen kasvun ohessa tämän oikeuksia iltasatuihin ja kirjastokäynteihin. Entä mikä on koulun rooli? Jos yhden romaanin lukeminen on alakoululaiselle valtava vuori, kuinka paljon opettajan pitäisi käyttää aikaa kiipeämisen ohjaamiseen? Pelottavinta taitaa silti olla, jos annetaan periksi eikä enää edes yritetä vaatia.
Kylki kyljessä lukutaidon kanssa kulkee kirjoitustaito. Lukeminen antaa kirjoittamiselle työkaluja: se muun muassa kasvattaa sanavarastoa, laajentaa ilmaisun kirjoa ja koettelee ajattelun rajoja. Minulle kirjoittaminen on luontevin itseilmaisun väylä ja ajatteluni apu. Kun jokin asia vaivaa mieltäni, alan ennen pitkää prosessoida sitä tekstiksi, ja vasta tekstin tuotettuani pystyn päästämään ajatuksista irti. Joskus teksti päätyy takkapuiden sytykkeeksi, joskus Helsingin Sanomien kolumniksi, kuten vuoden alussa julkaistu koiramme kuolemaa käsitellyt kirjoitelma. En alkanut kirjoittaa sanomalehtikolumnia, halusin vain käsitellä isoja tunteita, jotka myllersivät sisälläni eivätkä antaneet rauhaa. Kolumni syntyi siinä sivussa.
Kaikista ei tarvitse tulla kirjoittamisen ammattilaisia, mutta luku- ja kirjoitustaito ovat aktiivisen kansalaisuuden perusta. Kesätöitä hakeva nuori tekee työnantajaan vaikutuksen hyvin kirjoittamallaan hakemuksella. Taidokkaasti argumentoitu yleisönosastokirjoitus voi vaikuttaa paikalliseen päätöksentekoon. Hankeidea voi olla vaikka kuinka hyvä, mutta jos tutkija ei osaa kommunikoida sitä rahoittajalle selkeästi, hän ei pääse välttämättä koskaan toteuttamaan ideaansa. Eri rooleissamme esimerkiksi kuluttajina, potilaina tai asukkaina päädymme aika ajoin tilanteisiin, joissa edistämme asioitamme kirjallisesti. Johdonmukainen ja hyvin perusteltu esitys johtaa todennäköisesti aina parempaan lopputulokseen.
Onneksi luku- ja kirjoitustaitoa voi kehittää koko elämän ajan. Yksi löytää lukemisen, kun saa lapsen ja alkaa lukea iltasatuja. Toisesta kuoriutuu runoilija työpaikan tyky-päivän haikuharjoituksessa. Maailma on täynnä luettavaa ja kirjoitettavaa – jos et ole vielä löytänyt itsellesi sopivia lajeja, ne saattavat odottaa heti seuraavan kulman takana.
Rimaa ei kannata asettaa alussa tarpeettoman korkealle. On turha miettiä, lukeeko riittävän korkeatasoisia kirjoja tai kirjoittaako laadukkaimmille foorumeille. Kirjailija Anna-Leena Härkönen kertoo Kynä! Kaikki tärkeä kirjoittamisesta -kirjassa seuraavasti:
”Tiedostan, että olen suosittu kirjailija, mutta tiedostan myös sen, että olen epätrendikäs. Kirjoitan ihmissuhteista. Teen viihdettä ja huumoria. Välillä kuulee voivottelua siitä, että ihmiset lukevat liian vähän. Sitten kun kirjoitan helppolukuisia romaaneja, niitä kritisoidaan helppoudesta. Voi vittu sentään!”
Olen itse saanut kritiikkiä tutkimusartikkelini helppolukuisuudesta. Kuten tieteen ja tutkimuksen yleistajuistajat tietävät, monimutkaisen asian selittäminen ymmärrettävästi on paljon vaikeampaa kuin akateemisten käsitteiden latelu. Jos tutkijat kirjoittavat tekstejä vain toisilleen, tieto jää pienen piirin sisäiseksi sen sijaan, että se vaikuttaisi ympäröivään maailmaan niin kuin tiedon pitäisi.
Hiiteen elitismi! Kaikki lukeminen ja kirjoittaminen on hyödyllistä ja opettavaista.
Kirjoittaja Maria Lassila-Merisalo on tutkijayliopettaja HAMK Edu -tutkimusyksikössä. Hänellä on dosentuurit kirjoittamisessa ja viestinnässä.
Discussion5 kommenttia
Se on just näin.
Tässä voi olla vain samaa mieltä 🙂 – ja huolissaan samoista asioista :/
Oma toiveeni on, että Suomessa lukuharrastukseen joissain piireissä pesiytynyt elitismi hellittäisi ja nuorille uskallettaisiin suositella keveämpääkin luettavaa ilman, että sitä pitää samalla jollain tavalla vähätellä. Toki vielä isompi toive olisi, että opettajat kautta linjan olisivat kielitietoisempia ja osaisivat kannustaa opiskelijoita lukemaan oli ala sitten mikä hyvänsä.
Niinpä. Tuli tässä juuri Facebookissa vastaan ilmiö, joka itkettää ja naurattaa. Kaverini postasi kiertoviestin:
”Haluan, että kaikki kaverini kommentoivat tätä statusta ja kertoisivat, kuinka ollaan tavattu. Haluan kuitenkin, että valehtelet. Kopioi tämä omaan statukseesi, niin teen samoin. Lyön vetoa, että puoletkaan ei noudata näitä ohjeita.”
Yli puolet kyllä noudatti, mutta silti hämmentävän moni kertoi todellisen tapaamispaikan tai -tilanteen. He olivat siis lukeneet ensimmäisen virkkeen, mutteivät enää toista. Siitä huolimatta he olivat valmiita kommentoimaan ja jättämään oman jälkensä keskusteluun.
Tämä on tosi oireellinen ilmiö. Huomaan itsekin lukevani välillä jotakin tosi hätäisesti – varsinkin jos lukemani sisältö herättää tunteita. Tulee kiire olla jotakin mieltä. Siihen somen logiikka pitkälti perustuu, ja negatiiviset tunteet ovat siinä kontekstissa positiivisia arvokkaampia. Voi sentään!
Ytimekäs kommentti, kiitos! 🙂
Miten lukeminen ja kuunteleminen suhtautuvat toisiinsa? Kadotetaanko lukutaito, jos äänikirjat, podcastit yms. valtaavat maailman? Kirjoittaminen on muuttunut omalla kohdallanikin niin, että erilaisissa pikaviestimissä lähes tulkoon viis veisaan kirovireistä, yhdyssanoista tai erisnimien alkukirjaimista – tunnustan tämän. Mutta onneksi osaan kirjoittaa kutakuinkin oikeuskirjoitusopin mukaisesti silloin, kun tarve niin vaatii.