Syke nousee ja päässä kohisee. Vien katseeni ponnistuspisteeseen ja yritän rauhoittaa mieleni. Olen lämmitellyt hetkeä aiemmin ja tiedän, että nyt on näytön paikka. Kyseessä ei ole uimahyppykilpailu, vaikka adrenaliiniryöppy voi tässäkin tilanteessa tuoda hien pintaan.
Opettaminen, tuo ihanan kamala ja kamalan ihana työ, jossa laitan itseni ja persoonani peliin joka kerta, kun astun opiskelijoiden eteen luokkahuoneessa tai avaan kameran verkko-opetuksessa. Opettaminen on minulle joka kerta psyykkinen ja sosiaalinen ponnistus, jossa jännitystila lataa minut jopa urheilusuorituksen kaltaiseen tilaan.
Opettajana siis hyppään joka kerta tuntemattomaan ja yllättävään tilaan, jossa Emma Salokosken Veden alla -kappaleen sanoin ”en nää pohjaan/en näe onko sen alla haukia tai haita/jotka mut voi kerralla hotkaista”. Joidenkin opetuskertojen jälkeen olo on ollut kuin hotkaistulla simpulla, mutta pääasiallisesti opetus on voimauttava kokemus, joka lataa minuun uskomattoman salamoivan energian. Hetken aikaa, minuutteja opetuksen jälkeen puhkun energiaa ja tunnen superihmisyyttä. Adrenaliini on huipussaan ja kaikki tuntuu olevan mahdollista.
Sitten seuraa romahdus: syke laskee, adrenaliinin vaikutus haihtuu ja kehon valtaa käsittämätön väsymys. Olen antanut kaikkeni ja olo on sen mukainen. Olen hypännyt pää edellä syvyyteen, eikä pinnalle palata itsestään.
Lisähappea opetukseen
Olen joskus saanut ohjeen lääkäriltä: tee työtäsi puoliteholla. No, on töitä, joissa voi tehdä töitä puolivaloilla, mutta opettajana joko olen läsnä tai sitten en. Ei ole 50-prosenttista läsnäoloa tai vain puolella persoonalla opetuksessa kellumista. Ja se on tämän työn ihanuus ja samalla kamaluus. Eli pintaan pitää aina palata opetuksen jälkeen, ja jokainen opettaja opettelee työuransa alussa oman tapansa räpiköidä pintaan.
Itselleni tuo uintitekniikka on HAMK-vuosieni aikana opittu hanketyöskentely ja hankkeesta hankkeeseen hyppääminen. Ensimmäiset vuodet olin joka kerta epämukavuusalueellani, kun horjuin itsevarmuuteni kanssa aivan osaamisaltaani reunalla. Vuosien aikana olen kuitenkin oppinut erilaisia tekniikoita ja olen kehittynyt kouluttajana ankaran harjoittelun ja huonojenkin hyppyjen avulla. Tasapaino on siis vihdoin löytynyt ja nyt huomaan, että pienillä hankehypyillä saan kaipaamaani lisähappea opetukseen.
Rohkeutta sukellukseen
Onkin syytä tarkastella, millä tavoin happihyppely raikastaa opetustani:
- Silloin kun opetuksessa on kiire, enkä ennätä kehittämään omaa pedagogista osaamistani, hankkeessa usein pääsen kokeilemaan vapaammin uusia menetelmiä.
- Kun jokin opetuksessani mietityttää ja haluan pureskella asiaa, usein hanke mahdollistaa myös asioiden reflektoinnin kouluttajaparin kanssa ja jopa aiheesta kirjoittaminen sujuu hankkeen tiimoilta.
- Hankkeiden avulla olen myös verkostoitunut ja kuullut paljon erilaisia käytänteitä ja ideoita monilta eri koulutusasteilta.
- Perustyöpäivänä en välttämättä ennätä kouluttautua, mutta monesti hankkeessa perehdyn johonkin uuteen aiheeseen ja opettelen jopa uuden taidon.
Kuten Mäki ym. (2011) jo ovat todenneet: ” Tällainen opettajan osaaminen [verkostoissa jaettuun osaamiseen pohjaava työskentely]sisältää teoreettista ymmärrystä niistä keinoista ja menetelmistä, joilla yhteisöllinen, kehittävä työskentely työelämän kanssa tapahtuu. Osaaminen sisältää myös käytännön taitoa toteuttaa verkostotyöskentelyä ja kokemuksen kautta syntynyttä hiljaista tietoa, jota organisaatiorajoja ylittävä, verkostomainen kehittämistyö vaatii.”
Tällainen työskentely ei synny itsestään ja kaikille hankehyppely ei sovi. Hanketyöskentely, kuten opettamisen kehittäminenkin, vaatii ihmettelykykyä ja oppivaa asennetta. Pitää pystyä myöntämään, että en osaa tai en tiedä. Vasta tämän jälkeen uskaltaa kysyä ja oppia uutta. Tutkivassa oppimisessa on kyse yhteisestä tiedon luomisesta (ks. esim. Lakkala, 2012), ja samalla periaatteella toimii myös hanketyöskentely. Jotta voin toimia kouluttajana ja asiantuntijana, minun tulee omaksua uutta tietoa, eli motivoitua tutkimaan ja oppimaan. Lisäksi koulutuksia pidetään usein kouluttajaparin kanssa, joten meillä tulee olla yhteinen kieli, jolla sanoitamme koulutettavaa ilmiötä. Takaraivossani onkin usein Augustine Og Mandinon ohjenuora, jonka avulla kiskon itseni ylös silloin, kun hyppääminen pelottaa tai meinaan jäädä kokonaan huojumaan laidalle: “Take the attitude of a student, never be too big to ask questions, never know too much to learn something new.” Eli asiantuntijatyö vaatii samanlaista rohkeutta, jota lapsilla on: uskallusta kysyä ja ihmetellä ja rohkeutta myöntää, etten vielä osaa. Onneksi aikuinenkin voi vielä oppia hyppäämään, ja peloistaan pääsee, kun riittävän monta kertaa ponnistaa.
Kirjoittaja
Sini Valkeapää, Lehtori, Ammatillinen opettajankoulutus
Lähteet
Lakkala, M. (2012). Tutkiva oppiminen. Teoksessa L. Ilomäki (toim.). Laatua e-oppimateriaaleihin: E-oppimateriaalit opetuksessa ja oppimisessa. Oppaat ja käsikirjat 2012:5. Opetushallitus. ss. 93–99. http://hdl.handle.net/10138/153042
Mäki, K., Vanhanen-Nuutinen, L., & Töytäri-Nyrhinen, A. (2011). ”Mitä otat pois, jos uutta tulee tilalle?”: ajanhallinta ja johtaminen ammattikorkeakoulussa. Aikuiskasvatus 31(1), 14–24. https://doi.org/10.33336/aik.93908
Kuva: Adobe Firefly. (2024). Adobe Firefly [generatiivinen tekoäly]. Haettu 4.9.2024 osoitteesta Adobe https://www.adobe.com/products/firefly.html?msockid=2714663d206561430a5c774c21f860de Firefly – Free Generative AI for creatives
