Koulutus on yksi yhteiskunnan perustehtävistä. Sen kautta yhteisö voi edistää niin sisäistä hyvinvointia kuin ulkoista kilpailukykyään. Koulutus on parhaimmillaan eksistentiaalista toimintaa, jonka avulla varmistetaan yhteisön olemassaolon edellytykset myös tulevaisuudessa. Se on myös keino suojautua ulkoisilta uhkatekijöiltä, joita nykymaailmassa tuntuu riittävän.
Koulutuksen järjestäminen on myös taloudellista toimintaa, jota järjestetään pääsääntöisesti julkisin varoin. Siihen tarvittavat resurssit, henkiset ja fyysiset voimavarat saadaan valtion ja kuntien varoista, joille tunnetusti on muitakin hyviä ja helposti tarpeellisiksi osoitettavissa olevia kohteita. Koulutuksen tarpeet tulee siis perustella niin, että päätöksentekijät vakuuttuvat niiden tarpeellisuudesta. Kyse on poliittisista päätöksistä, koulutuksen osalta koulutuspoliittisista.
Koulutuksen järjestämistä säätelee lainsäädäntö. Ammatillisen koulutuksen osalta keskeisen kehikon toiminnan järjestämiselle tarjoavat laki ammatillisesta koulutuksesta ja ammattikorkeakoululaki sekä näitä täydentävät asetukset. Kyse on siis parlamentaarisessa järjestyksessä annettavista pelisäännöistä, joiden toimeenpanosta ja toiminnan arvioinnista Suomen valtion hallinnossa vastaavat ensisijaisesti opetus- ja kulttuuriministeriö ja sen ohjauksessa, asiantuntija ja palveluntuottajaelimenä, opetushallitus.
Koulutuspolitiikkaa tehdään siis ainakin pääsääntöisesti demokraattisesti ja kansanvallan periaatteita noudattaen. Se toteutuu päätöksenteon eri tasoilla. Valtio tarjoaa lähtökohdat edellisessä kappaleessa kuvatulla tavalla. Varsinainen koulutuksen järjestämisvastuu on kuitenkin annettu useimmiten kunnille, kuntayhtymille ja ammattikorkeakouluosakeyhtiöille. Lisäksi on joitakin yksityiseltä pohjalta toimivia koulutusorganisaatioita. Ammattikorkeakouluissa, tavanomaisista osakeyhtiöistä poiketen, voiton tavoittelua ja osingon jakamista on rajoitettu, joten nekin voidaan nähdä perustaltaan julkishallinnollisina yhteisöinä. Tämän voi nähdä myös katsomalla listauksia osakeyhtiöiden omistajista ja päätöksentekijöistä. Poliitikot ja julkishallinnon viranhaltijat ovat hyvin edustettuina.
Koulutuksen yhteiskunnalliset tehtävät ovat moninaiset. Yksilöt ja yhteisöt odottavat koulutukselta erilaisia tuloksia. Yhteiskunnallisesti siltä voidaan odottaa transformaatiota, jonka kautta oppijoille pyritään antamaan omien perusolettamusten, ajatusten, tunteiden ja arvojen pohdintaan tarvittavia taitoja. Toisaalta viime vuosikymmeninä on alettu puhua erityisesti konkreettisista osaamisista, minkä nojalla esimerkiksi opetussuunnitelmat ja tutkintojen perusteetkin laaditaan niin sanotusti osaamisperustaisesti. Erityisesti akateemisissa piireissä peräänkuulutetaan usein myös osaamisia laajempaa sivistystä. Koulutuspoliittisessa päätöksenteossa tehtävillä linjauksilla voidaan ohjata niin valintoja edellä mainittujen välillä kuin konkreettisia koulutuksen järjestämistoimia. Keskeinen koulutuspoliittisen vallankäytön muoto on myös taloudellisten voimavarojen säätely. Niukkoja resursseja pyritään jakamaan oikeudenmukaisesti. Näin toteutetaan kulloinkin vallassa olevan hallituksen tai muun koalition tahtotilaa, mikä toki on keskeinen demokratiaan kuuluva lähtökohta.
Koulutus itsessään, kuten myöskään koulutuspolitiikka, ei ole muista elämänalueista erillinen saareke, vaan se kytkeytyy monin sitein muihin päätöksenteon alalajeihin. Koulutukselle asetetaan esimerkiksi sosiaalipolitiikkaan, terveyspolitiikkaan ja työvoimapolitiikkaan liittyviä tavoitteita. Erityisesti ammatilliselta koulutukselta odotetaan myös ratkaisuja talous- ja elinkeinopoliittisiin kysymyksiin. Koulutus on enenevässä määrin myös osa kansainvälistä yhteistyötä. Suomessa erityisesti Europan unioni mutta myös Yhdistyneet kansakunnat ovat tärkeitä viiteryhmiä, joissa tehtävät linjaukset säätelevät myös suomalaista päätöksentekoa.
Poliittinen päätöksenteko kohdistuu ensisijaisesti tulevaisuuteen. Sen kautta halutaan vaikuttaa tuleviin asiaintiloihin. Koulutuspoliittisiin päätöksiin osallistuvilta edellytetäänkin kykyä ennakoida tulevia määrällisiä ja laadullisia kehityssuuntia ja sopeuttaa tehtävät ratkaisut niihin parhaan ymmärryksensä mukaisesti.
Voimme nähdä tulevaisuudessa sekä mahdollisuuksia että uhkia. Näkökulmasta riippuen sellaiset voivat olla esimerkiksi luonnonvarojen kestävä käyttö, työn ja tuotannon järjestelyt, tulo- ja varallisuuserojen kehitys, demografiset tekijät kuten syntyvyys, arvomaailman kehitys, tekniikka ja digitalisaatio tai globaalit viestintäkanavat.
Yksittäisen päätöksentekijän tahtotila toteutuu harvoin sellaisenaan. Demokratiassa omat näkemykset pyritään perustelemaan mahdollisimman hyvin. Riippumaton ja puolueeton tutkimus tarjoaa yleensä hyviä argumentteja, mutta demokratiassa ne eivät aina kuitenkaan voita, koska vaakakupissa on usein muitakin perusteluja. Osa hyviä, osa vieläkin parempia.
Kirjoittaja
Heikki Hannula, lehtori, ammatillinen opettajankoulutus
